Keskenkasvuista

Meidän perheen vahvuudet

2011-06-03T21:59:00.003+03:00

Sain kuluvalla viikolla puuskan alkaa ajatella vahvuuksia. Olen tuskastunut tähän iänikuiseen jurnuttamiseen. Työpäivän päätteeksikin on mielessä vain tekemättömät työt ja epäonniset hetket.

Mitä hittoa! Kun vähänkin mietin, huomaan, miten järjettömän onnellinen ja etuoikeutettu olen. Sitä paitsi osaan monia asioita, saan tehtyä päivän aikana monia asioita, ja väsyneenäkin tulen kotiin ja annan lapsille aikaa ja teen kotitöitä. Miten tuollaisenkin päivän jälkeen voi vain miettiä, mitä jäi tekemättä. Sairasta!

Koska lupasin jo itselleni myönteisemmän ajattelun, aloin ensimmäisenä miettiä vahvuuksiamme perheenä. Minulla oli kesälomasuunnitelmat pyörineet jo muutaman viikon mielessä, kunnes minulle kirkastui, että lapsemmehan ovat todella hyviä kaupunkimatkailijoita. Miksi siis yrittää etsiä jotain muuta, kun tiedän, että en selviäisi kovin hyvin epäonnistuneesta lomasta ts. todella rankasta lomasta? Tarvitsen hyvän, elvyttävän kesäloman ja koko perheellä ainoa järkevä vaihtoehto on kotoa poistuminen kaupunkilomalle.

Näin kannustaen haastan sinut mahdollinen lukija ajattelemaan myöteisemmin ja muistamaan päivittäin kaikkea hyvää, mitä saat tehtyä ja huomaat ympärilläsi, missä tahansa elämäntilanteessa huojutkin.

Arjen kiireet vievät mennessään

2011-01-31T18:40:00.004+02:00

Blogimme on päässyt hiljentymään arjen puuhien vietyä aikamme. Eteen on tullut itse kullekin isoja ja pieniä murheita. Läheiset ovat tarvinneet tukea ja me tukijat vastapainoa ja henkireikiä.

Minulle henkireikänä ovat toimineet talven puuhat: kolaaminen, pulkkamäki, luisteleminen ja hiihto. Hiihtämistä olisi pitänyt jo tehdä useamminkin, mutta yritän olla syyllistämättä itseäni (, vaikka se on hiton vaikeaa!).

Välillä arki tuntuu tukahduttavalta astianpesukoneen täyttöineen ja pyykkivuorineen, ja välillä taas tuntuu, ettei selviäisi ilman lapsia. Lapset tuovat syyn pitää itsensä kunnossa ja arjen pyörimässä, vaikka mitä tulisi vastaan. Lasten takia on tsempattava silloinkin, kun tuntuu että kaikki voimat on jo viety. Voipa käydä niinkin, että kesken väsymyksen huomaakin olevansa onnellisempi kuin kukaan muu, koska saa olla niin ihanan perheen jäsen, ja nähdä ihmeellisten lasten kasvavan ja kehittyvän.

Tällä kirjoituksellani haluan vain todeta, että niin paljon kuin lapset vievätkin energiaa, ne tuovat sitä myös enemmän elämänilon ja merkityksen muodossa kuin mikään muu asia maailmassa. Ja vielä kaikille meille tsemppihenkeä Eeva Kilven lainauksella: "Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää". Voimia kaikille arkeen!

Päivän pitenemisen huomaa jo. Viime päivinä on ollut upeita rusotuksia.

Lainasanoja kiireen keskeltä

2010-12-30T12:31:00.000+02:00

"Terveenä ja jotenkin selväjärkisenä pysyminen on pikkulapsiperheille jo saavutus, josta kannattaa ylpeillä."
Anna Rotkirch

Onnellista Uutta Vuotta kaikille Keskenkasvuisille!

Taistellaanko?

2010-11-07T22:03:00.003+02:00

Syksyn mittaan viattomista kepeistä on tullut miekkoja tai pyssyjä. Legoista ja muista rakennustarvikkeista syntyy uusia aseita sisäleikkeihin päivittäin. Pian kolme ja puolivuotiaasta pojastani on lyhyessä ajassa kasvanut taisteleva ritari tai vaihtelevasti jokin supersankari spidermanista supermieheen. Toki tiedän, että tämäkin vaihe kuuluu kehitykseen ja vaikutteet tulevat päiväkotiryhmän viisivuotiailta pojilta. Poikani ei ole mukana isojen poikien touhuissa, mutta silti hän imee heiltä kaikenlaisia temppuja, joita harjoittelee sitten kotona meitä kotijoukkoja opastaen.

Maailma taisteluineen on meille molemmille uusi ja hämmentävä. Hurjinta, mitä poikani vielä pari kuukautta sitten tiesi, oli Muumien mörkö tai Bamse-nallen vahvuus. Siksi muutos tuntuu rajulta. Onko väärin yrittää pitää poikaa pumpulissa? Televisiosta hänen ei mielestäni vielä tarvitse nähdä räiskettä aikoihin ja ristiriitaisin tuntein suhtaudun myös taisteluhahmoihin, joita hän suunnittelee toivovansa joulupukilta.

Vesiletkuilla lohikäärmeen liekkejä vastaan - vai mitä hyviä vinkkejä teillä olisi?

Mitä kuuluu työelämä?

2010-10-21T14:01:00.001+03:00

Täällä Loviisan linnassa puhaltavat muutoksen tuulet. Kaavailtu työhönpaluu vuodenvaihteessa aikaistui syksyyn, kun vaihdoinkin yllättäen työpaikkaa. Seurasi tuttu tarina monille lapsiperheellisille: Kummankin vanhemman työssäkäynti muutti arkea ja koko perhe muokkautui uudenlaiseen moodiin. Löysät aamut vaihtuivat kiireisiin, kotona puuhastelu töissä ja hoitopaikoissa hommailuksi ja illat lyhyiksi ja kotitöiden täyttämiksi. Työssäkäynti toi tietynlaisen vapauden, pääsyn pois kodin ympyröistä ja mahdollisuuden löytää taas se työminä, joka lasten kanssa oli toisinaan pahasti kadoksissa. Samalla se konkretisoi ruuhkavuosien ristiriidan: Miten olla riittävän hyvä työntekijä ja riittävän hyvä äiti? Riittävän hyvästä puolisosta puhumattakaan.

Palasin töihin tehden ensimmäiset kuukaudet 3-päiväistä työviikkoa ja totesin, ettei tämän parempaa järjestelyä olekaan. Aikaa riittää sekä työlle että perheelle. Suurimpana kärsijänä on tilipussi, jossa ne kaksi puuttuvaa päivää tuntuvat. Silti jatkaisin tätä järjestelyä, jos se vaan olisi mahdollista. Nauttisin itse ja niin tekisivät lapsetkin. Onneksi lapset sopeutuvat kaikkeen ja hoitopaikka on mukava. Mutta hitsi vie, miten ne alle kaksivuotiaan kahdeksantuntiset hoitopäivät särkevät sydäntä. Iltaisin ja aamuisin tarvitaan syliä ja halia ja huudellaan äidin perään niin että huoneet raikuvat. Isovelikin kertoo omaa tarinaansa päiväkodin kyselyssä siihen, mitä äiti tekee kotona: `Vain töitä´.

Laitankin vetoomuksen eteenpäin sellaisen yhteiskunnan ja työyhteisöjen puolesta, jotka sallisivat työntekijälle enemmän vapauksia oman työaikansa määrittelyn suhteen. Haloo Helsinki ja muu maailma, sellaisia järjestelyjä tarvitaan!

Silti mietin toisinaan, että olisko vaan parasta purra hammasta, sopeutua ja jatkaa valittamatta eteenpäin? Kuulunko pullamössösukupolveen, joka ei kykene valittamatta käymään töissä ja hoitamaan perhettä? Vai olenko osa downshiftausta, hidastelu-elämäntapaa, joka valtaa alaa juuri meidän kolmi-nelikymppisten sukupolven keskuudessa?

Mitä se sitten ikinä onkaan, niin minun työpäiviäni siivittää toive siitä, että joskus voin oikeasti tehdä lyhyttä työviikkoa tai viettää pitkiä lomia. Tai asua omakotitalossa maalla ja kuopsutella kasvimaata tai mitä ikinä haaveissa mieleen juolahtaakaan. Mitä te muut, mistä te haaveilette näin lokakuisena sadepäivänä, töissä tai kotona tai missä sitten lienettekin?

Leluhelvetti

2010-10-12T09:53:00.002+03:00

Saako lapsille valehdella "En mä tiedä, missä se on", jos varsin hyvin tietää, että kaatopaikallahan se, kun kerran olen heittänyt sen salaa roskikseen?

Nykyajan vanhemmat

2010-09-22T10:11:00.002+03:00

Voi että mä inhoan sitä, kun joku - ihan kuka vaan - lausuu arvioitaan "nykyajan vanhemmista". Ne ei vaan ikinä osu.

Sanoja voi olla joku Fb-tutuntuttu tai yhtä hyvin joku kasvatustieteilijä, joka lapsen etu mielessään sortuu yleistykseen.

Onko teille kenellekään sattunut tilannetta, jossa tunnistatte itsenne arviosta, joka esitetään yhteisesti meistä kaikista "nykyajan vanhemmista"?

Kuulin pari päivää sitten uskomattoman typerän jutun, jota en uskalla kertoa kenellekään, koska pelkään, että se yleistetään kohta meihin kaikkiin. No, kerron sen kumminkin.

Tiedätte, mitä on lohtulahjat. Tarkoitan sitä, kun vie synttäreillä pienen lahjan myös sille sisarukselle, jolla ei syntymäpäivää ole, ettei tulisi paha mieli. Tästä jalostettu versio on naapurillamme. Hän "joutuu" ostamaan omalle lapselleen aina saman lelun, jonka lapsi vie lahjana kaverille. Miksikö? No, koska lapsi haluaa. Nyt hän on saanut kuningasidean: lapsi vie saman lahjan kaikille synttäreitä juhliville kavereille, joten äidin tarvitsi ostaa se lahja omalle lapselle vain kerran.

Tämän voisi ihan lähettää Niksi-Pirkkaan; on se niin hyvä idea. :P

En voi uskoa, että meidän sukupolvi olisi jotenkin pilaantuneempi kuin mikään aiemmista. Jokaiseen sukupolveen mahtuu monenlaista kulkijaa. Saattaapa olla niinkin, että meidän sukupolvessa variaatioita on enemmän ja yleistäminen johtaa entistä pahemmin harhaan. Sitä kutsutaan moniarvoisuudeksi.

Koulun alku – lapsuuden loppu?

2010-09-16T22:00:00.005+03:00

Esikoiseni aloitti juuri koulun. Ensimmäiset kaksi päivää olivat hirveät. Ei koulussa, vaan kotona. Koululainen sai mahdottomia raivareita, jotka muistuttivat hänen kolmevuotisuhmaansa. Oli todella vaikea suhtautua raivoavaan lapseen, joka tuntui jo "liian" isolta saamaan uhmakohtauksia. Niissä ei ollut päätä eikä häntää, tärkeintä oli paineiden päästäminen pihalle.

Olimme koko kesän hymisseet hänen haaveilleen kulkea yksin kotiin ja laittaa itselleen ja pikkusisarukselleen välipalaa. Emme sanoneet, että ajatukset olisivat epärealistisia, ohitimme ne vain jonain epämäärisinä haaveina. Mutta, ne olivatkin suunnitelmia. Suunnitelmia, jotka ensimmäisinä koulupäivinä romuttuivat, kun hän huomasi, ettei hänestä tullutkaan yhdessä yössä iso. Totuus sattui.

Vanhemmuuden eri vaiheissa peilaa oman lapsuuden eri vaiheita eri tavalla. Huomaan vertaavani lastani tällä kertaa omiin koulukokemuksiini. Pidin läksyistä ja koulusta. Luin paljon ja olin ahkera, tein asioita, joita ei ollut pakko tehdä. Koululaiseni tekee pakollisenkin hutaisten. Läksyjen tekeminen on vastenmielistä. Mutta, hän on vielä lapsi. Käsi kädessä kuljemme koulumatkat (hän haluaa pitää) ja kotona sylitellään.

Olen jälleen kerran tilanteessa, jossa minun on vain uskoteltava itselleni, että aika hoitaa, ja minun pitää vain hillitä itseni, ja olla kannustava. Kannustavuus on vaan pirun vaikeaa, kun itse alkaa pelätä jo ensimmäisestä signaalista pahinta. Miksi pitää aina pelätä pahinta?

Kenen kanssa juttelinkaan?

2010-09-04T11:57:00.004+03:00

Mies: "Oliko niin, että ette oo tyttöjen kanssa illalla kotona?"
Vaimo: "Joo."
Mies: "No, mä voisin sitten vaikka imuroida."

Olen edelleen ihan, että hä? Meillä yleensä nimittäin on aika perinteinen työnjako, on naisten- ja miestentyöt. Onkohan hän lukenut jostain Perhe-lehdestä, että tie vaimon sydämeen käy imuroinnin kautta, vai mikä oli?

Plim plom

2010-08-31T13:51:00.003+03:00

- "Voiko Vee tulla ulos leikkimään?"
- "Ulos? Joo, sehän ois kivaa! Öö, mä tuun sit varmaan ulos myös... vai?"

Suurin piirtein näin meni keskustelu ovellamme pari päivää sitten. Kolmevuotiastamme tultiin hakemaan ulos ensimmäistä kertaa niin, etteivät vanhemmat olleet sopineet leikkitreffejä. Hakija oli jo eskarilainen, sai siis liikkua pihapiirissä ilman vanhempaa.

Tajusin, että on aika miettiä uudella tavalla liikkumisen säännöt, missä saa olla ja minne mennä. En päästä häntä naapuritaloyhtiön pihalle, jos en tiedä, että siellä on vanhempi vahtimassa. Toisaalta on tylyä mennä naapuriyhtiön pihalle yksinään istuksimaan.

Viime aikoina on lehdistössä ollut keskustelua siitä, miten lasten ulkona liikkuminen on muuttunut vuosikymmenten kuluessa. Ennen lapset käyttivät melko vapaasti kaupunkitilaa leikkipaikkanaan. Nykyään matkataan rattaissa leikkipuistoon, kiipeillään siellä "turvallisissa" telineissä ja istutaan rattaissa takaisin. Matkalla ei kiipeillä puissa. Sikäli tämä on hyvä, että lasten tapaturmaiset kuolemat on vähentyneet. Mutta aika eri tavalla lapsi varmasti kokee ympäristönsä nykyään. Tämä tuli ilmi, kun kävimme esikoisen kanssa katsomassa Signe Branderin valokuvia 1900-luvun alun Helsingistä Hakasalmen huvilassa (näyttely päättyi ikävä kyllä viime sunnuntaina). Kuvia tovin katseltuaan hän totesi, että onpa lapsilla ollut ennen tylsää, kun missään ei näy leikkipaikkoja.

Harmi, että lapseni mieltää leikkipaikaksi vain jonkun rakennetun tilan, ulkona tai sisällä. Täytyypä kysyä häneltä, tuntuuko esimerkiksi metsä, jossa hän viihtyy leikkien vaikka koko päivän, hänestä leikkipaikalta. Tämänkö olen saanut kaikenmaailman Hoplop-käynneillä aikaan?

Elämä on yhtä kilpailua

2010-08-28T22:16:00.004+03:00

Nelivuotiaani on avoimen onnellinen, kun voitti keskinäisen pukemiskilpailumme. Pian hän tokenee riemustaan.
– Mä voitin, mutta nyt sä voit kilpailla elämän kanssa. Kyllä sä sen varmasti voitat.

Hmm, onkohan noin? Ja mitä ihmettä hän mahtoi tarkoittaa?

Nimipäiväonnittelut Loviisalle!

2010-08-25T14:08:00.001+03:00

Lapsellani on kännykkä

2010-08-23T22:25:00.010+03:00

"Tää on iihaaana!", sanoi lapseni ensi kertaa saadessaan jotain uutta. Hän on kuulemma eniten odottanut soittoäänen ja taustakuvan valintaa. Yleensä hän ei pidä uusista asioista, ilmeisesti ne tulevat liian yllättäen.

Kännykkä on tietysti hieno (halvimpia Nokian malleja), mutta enemmän uskoisin, että kapula on osa siirtymisriittiä lapsesta koululaiseksi, ja siksi tärkeä.

Sydämeni oli pakahtua, kun ensimmäisenä koulupäivänä kaverukset vertailivat reppujen sisältöjä koulun pihalla. Nappasin valokuvan viidestä tytöstä piirissä kynät ja terottimet käsissä. Niitä seurasivat kännykkävertailu, joka käytiin hyvässä hengessä. Tuon ikäiset eivät vielä tiedä, onko joku mallin "hienompi" kuin toinen. Kaikki ovat mielettömän hienoja!

Lapsestani tulee nyt iso. Tätä olen odottanut, välillä melkein rukoillutkin. Lapsen kasvu on ihanaa ja samalla hirveän haikeaa. Pieni lapsi, pienet surut, iso lapsi, isot surut, sanotaan. En halua isoja suruja, mutta olen iloinen, että lapseni on jo noin upea koululainen. Ei vielä kovin itsenäinen, mutta matkalla kohti itsenäisyyttä. Toivon, että hän ei kiirehdi, eikä vaadi itseltään liikoja, vaan antaa itselleen aikaa. Aika kypsyttää meitä kaikkia, myös minua kohtaamaan tulevat, isojen haasteet.

Hyvää koulun alkua kaikille lasten vanhemmille!

Eve Mantu, äitien ääni

2010-08-20T09:37:00.003+03:00

Olen viime aikoina kuunnellut paljon Eve Mantua - kiitos sen, että Yle Radio 1 tarjoaa sitä podcastina. Hän kulkee mukanani työmatkoilla ja joskus lounastauollakin.

Eve Mantu on äiti ja lähestyy aihettaan aina itsensä kautta, joten ohjelma on todellinen äitiohjelma.

Muutamia tärppejä:

Vammaisvammaisuus - itse en tunnusta kärsiväni siitä, koska aihe on minulle elinikäinen tuttu, mutta jos olet vammainen suhteessa vammaisiin, niin hoida ihmeessä itsesi kuntoon. Siitä voi toipua! Eri tavoilla pitkäaikaissairaita tai vammaisia lapsia alkaa olla lähipiirissä jo monta, joten kiva, että aiheesta on tehty ohjelma hiekkalaatikkonäkökulmasta.

Sokeririippuvuus - Eve väittää, että on äitien ammattitauti avata karkkipussi kello 21 ja hankkia sokerihumala. Ai että kolahti! Ja saman tien tein päätöksen, joka on tähän asti pitänyt, nimittäin pyristelen irti. Viikko mennyt ilman, jee jee! Miksi juuri nyt? Koska hän tenttasi ravintotietäjältä kaikki pitkän ja lyhyen ajan terveysvaikutukset: masentuneisuus, kiukkuisuus, hormonihäiriöt, tulehdusalttius ja tietenkin vanhuusiän diabetes.

Ohjelmaa eräästä "hyvästä ihmisestä" en enää löydä teille Areenasta, mutta keskustelu siitä on ollut vilkasta Even blogissa. Havahduin sitä kuunnellessani siihen, että maantietoni on taas kerran muuttunut, kun en kulje enää rattaiden kanssa. Kuusi vuotta minua ohjasivat rattaat (vai oliko se toisinpäin?) kaupungissa kulkiessani. Nyt esimerkiksi siihen, miten arvioin matkojen pituuksia, vaikuttaa eniten pikkujaloilla otettujen askelten lyhyys.

Kiitos, Eve Mantu.

Maailman paras maailma

2010-08-18T11:13:00.006+03:00

Herään ihanaisen vauvani viereltä. Maailman parhaassa maassa. Samalla mietin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Miksi toinen samanmoinen, aivan täydellinen, syyntakeeton, pieni elämän ihme, joka sattuu syntymään vaikka Darfurin pakolaisleirillä, saa aivan erilaiset elämän eväät? Toinen syntyy Kätilöopiston Haikaranpesässä, toinen paahtavassa kuumuudessa pahviseinäisessä kyhäelmässä. Miksi?

Mitä, jos lopettaisimme väittelyn siitä, onko Suomi oikeasti ansainnut tittelinsä. Mitä, jos sen sijaan tunnistaisimme valtavan vastuumme muusta maailmasta. Mielestäni meillä etuoikeutettuina, rikkaina ja hyvinvoivina ihmisinä on velvollisuutemme pyrkiä kohti maailmaa, jossa jokaisella syntyvällä lapsella olisi mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Sattui hän syntymään täällä tai tuolla.

Älkää ymmärtäkö väärin - minusta on loistavaa asua juuri Suomessa. Olen iloinen siitä, että taloutemme on dynaaminen ja mieheni ei ehkä tänäänkään menetä työpaikkaansa. Tai jalkaansa tienvarsimiinaan kotimatkallaan. Käännän tyytyväisenä kylkeä vauvani vieressä ja jään lepäämään kotiin hyvinvointiyhteiskunnan suomien tukien turvin. On lohdullista, että tyttäristäni voi tulla ihan mitä vain, ilman, että meidän pitää säästää jokainen ylimääräinen penni, anteeksi sentti, heidän tulevaan koulutukseensa.

Mutta minua ahdistaa ajatus, että hyvinvointini on joltain muulta pois. Että maailmamme perustuu riistoon ja epätasa-arvoon. En pysty olemaan täydellisen tyytyväinen elämääni ja iloinen toimivasta yhteiskunnastamme, kun alitajunnassa on tämä ristiriita. Systeemi niin sanotusti kusee.

Eri suuntiin

2010-08-14T10:11:00.000+03:00

Tänä vuonna me vanhemmat ajattelimme pitää kesälomaa vuorotellen. Kumpikin saisi viikon omaa lomaa yhteisestä neljän viikon jaksosta. Päätöstä edelsi vakava keskustelu siitä, miten lapsiperheessä saadaan ladattua vanhempien akkuja. Itse lasten kanssa enemmän aikaa viettävänä tunsin, etten jaksa viettää lasten kanssa koko lomaa, vaan tarvitsen siihen taukoja.

Kun loman viimeinen viikko oli loppusuoralla totesimme, että minä olin saanut olla yksin kolme yötä ja mies yhden. Loppujen lopuksi oman ajan ottaminen ei ollutkaan niin helppoa. Ja meillä taisi olla yhdessä sen verran mukavaa, että emme kaivanneetkaan niin paljon omia hetkiä. Saimme tänä vuonna olla poikkeuksellisen paljon omalla perheellä mökillä ja ihan keskenään vietetty perheaika oli juuri sitä mitä kaipasimmekin.

Loman viimeiset kotipäivät lasten kanssa sujuivat kuitenkin sen verran tiukoissa tunnelmissa, että mies otti taas lapset ja lähti taas mökille, peräti kolmeksi yöksi. Sinä aikana talossa raikasi Jimi Tenor, pyöritin kymmenen koneellista pyykkiä ja join kuohuviiniä ystävien seurassa. Ennen kaikkea säilöin syksyä varten iloa, voimia ja rentoa mieltä.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että meille ei pitkään kestävä yhteinen lomailu sovi, tapahtuipa se sitten kotosalla tai muiden nurkissa, anoppilassa ja sen sellaisissa sukupaikoissa. Sopiiko teille muille? Ystäviä nähdään mielellään, mutta kuinka kauan lapsiperheetkaan jaksavat olla yhdessä saman katon alla? Meille kaksi-kolme yötä alkaa olla jo pitkä aika. Entä teillä?

Yksin kotona I

2010-08-12T10:22:00.000+03:00

Lapsi on alkanut harjoitella yksin kotona olemista. Siis kaikki lapsille sopimaton on piilotettava tai jopa hävitettävä. Toistaiseksi käyn listaa läpi vasta mielessäni. Siitä uhkaa tulla yllättävän pitkä:

- päiväkirjat ja muut vihot, kalenterit ja lappuset, joihin on tullut vuodatettua elämäntuskaa tai muita yksityisiä tunnelmia. Näitä on meillä paljon, koska en ole koskaan ollut tarpeeksi kärsivällinen täyttämääm johdonmukaisesti yhtä tyhjää kirjaa alusta loppuun, vaan säännöllisesti olen aloittanut jonkun kivan vihon.
- pornografinen materiaali ja aikuisten lelut. Siis tämä oli vain esimerkki! Mutta miettikääpä, miten monessa muodossa niitä voi olla: kirjoina, lehtinä, dvd:inä, tavarana.
- aikuisten sarjakuvat, joissa melkein kaikissa on ainakin muutama K15-ruutu. Ne on lapsista tosi kiinnostavia, ei edes tarvitse osata kunnolla lukea.
- kirjeet ja jopa kortit, jos niissä on jotain, jota ei halua lapsensa ja hänen kavereidensa lukevan.
- piilotetut herkut. Tästä voidaan joustaa, koska ne kyllä katoavat nopeasti.
- sellaiset viralliset asiakirjat, joiden sisältö voisi turhaan hämmentää lasta, esimerkiksi testamentti.
- antennin johto. Telkkarista ei todellakaan päiväsaikaan tule pikkukoululaisille sopivaa ohjelmaa. Esimerkiksi Kauniita ja rohkeita voi mielestäni alkaa katsoa vasta sitten, kun on tarpeeksi järkevä olemaan katsomatta sitä.

Mainituista ainoastaan antenninjohto on tunnetussa paikassa. Muiden karsimiseksi pitää kääntää koko koti ympäri, tai ainakin kymmenen kaappia tai laatikkoa. Järjestyksenpito ei valitettavasti kuulu hyveisiimme.

Flower power

2010-08-10T14:42:00.008+03:00

Tänään tuntui ensimmäistä kertaa syksyiseltä. Tuuli oli raikas ja sade huuhtoi pölyt. Kesän kukkia tulee ikävä.

"Jännittääkö muumeja?"

2010-08-05T22:52:00.007+03:00

"Miksi ne isot muumit siellä Muumimaailmassa ei puhu mitään? Jännittääkö niitä, kun siellä on niin paljon vieraita ihmisiä?"

En osannut vastata kolmevuotiaani ihmettelyyn muuta kuin ehkä juuri noin on. Hänen ehdotuksensa oli mennä ensi kerralla silloin, kun on vähän vähemmän väkeä. Olisi kiva jutella. Onneksi suosikit Nuuskamuikkunen, Tuutikki ja Poliisimestari rupattelivat hetken ja Hemulikin koitti elehtiä peukuillaan. Onko muilla muumien ystävillä muita toimivia selityksiä?

Kaksipyöräisellä

2010-08-05T09:38:00.003+03:00

Jokin aika sitten väitin, että vanhempien ykkösharrastukset ovat lenkkeily ja käsityöt. Olin aivan unohtanut työmatkaliikunnan, ehkäpä siksi, että en ollut käynyt töissä pitkään aikaan.

Työmatka pyörällä, kävellen, sauvakävellen tai jopa juosten - voi miten monta kärpästä yhdellä iskulla. Tiedätte hyödyt (ainakin puoli tusinaa), mutta sanon vielä senkin, että se yhdistää herrat ja narrit, isät ja äidit, huippukuntoiset ja me, jotka vasta aiomme kohottaa kuntoamme. Parhaat juorutkin kuulee pukuhuoneessa.

Työmatkaliikunta tarttuu parhaiten pienten lasten vanhemmasta toiseen. Kun tulee töihin intoa puhkuen, yleensä vieressä juuri toinen äiti tai isä alkaa laskea, että tuolla konstillahan saisi yhdistettyä huvin, hyödyn ja tuuletuksen. On asia erikseen, jos ihmisellä on aikaa kuntoilla silloin, kun parhaalta tuntuu.

Pyörän selässä ihmettelen, miten monenlaista polkijaa matkalleni mahtuu. Jotkut viilettävät varmaan kolmeakymppiä; hitaimmat ajavat reipasta kävelyvauhtia. Joillekuille ankara mäki tarkoittaa, että vihdoin reidet saavat vähän vastusta; osa taluttaa, ettei tulisi liian hiki. Kaupunkifillaroijat jopoineen liittyvät letkaan pieneksi matkaa; kovakuntoisimmat ottavat vauhtia naapurikunnasta asti. On hienoja pyöräilyasuja, lökäpöksyjä ja hellevaatteita. Ne, jotka Suomesta puuttuvat, ovat puku päällä huristelevat virkamiehet herrasmiespyörillään.

Ja sitten olemme me, jotka tunnistamme toisemme vain lastenistuimesta ja joilla on kotimatkalla kovempi kiire kuin aamulla. Päiväkodin portilla huohotellaan.

Oma aika on ihan pepusta

2010-08-03T09:00:00.002+03:00

Eräänä helvetillisenä päivänä keskustelu erään toisen keskenkasvuisen kanssa sivusi aihetta sinnittely. Jokainen ihminen tietää, mitä sinnittely on, mutta luulenpa, että jokainen äiti tietää, mitä me sillä tarkoitimme.

Vanhemmat siirtävät jatkuvasti negatiivisia tunteitaan sivuun, tai oikeastaan työntävät sisään, jotta pinta pysyisi edes siedettävän tyvenenä, siis aikuismaisena. Ja näin pitää ollakin. En yhtään ihaile sellaista vanhemmuutta, jossa ihan kaikki turhaumat, kiukut ja jopa viha ilmaistaan saman tien lapsille, joita ei syyttä sanota viattomiksi. Viattomia he ovat - ja vieläpä kahdessa merkityksessä: sekä syyntakeettomia että vikoja vailla.

Joskus, oikeastaan aika useinkin, sitä sinnittelee tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen ja niin edelleen. Olen voinut viime kuukausina harvinaisen huonosti, ja tuntuu, että ihan koko elämä on pelkkää sinnittelyä. Jollain oudolla tavalla lohdutti ystävän huomio: "Kaikkihan me sinnitellään." En iloitse muiden huonoista fiiliksistä, mutta kieltämättä se lohduttaa ja palauttaa toisaalta maan pinnalle (ei pilvistä vaan maan alta), että kukaan ei selviä ilman niitä.

Oikeastaan silloin, kun on tilaisuus ottaa omaa aikaa, pitäisikin ehkä antautua epätoivolle, vitutukselle, vihalle ja surulle sen sijaan, että odottaa, että nyt on kerrankin on omaa aikaa, olen rentoutunut, iloinen, villi ja vapaa. Minulla mieli toimii näin, mutta en todellakaan osaa olla siitä kovin kiitollinen. Varsinkin sairauslomani aikana olen pantannut pahaa oloa lasten läsnäollessa ja kun he ovat turvallisesti muiden hoteissa, puristus, kuristus ja hapenpuute ovat iskeneet lujaa.

Olen hyvä ilmaisemaan positiivisia tunteita, ainakin sanallisesti. Kerron, että rakastan ja ihailen. Kerron, kun olen iloinen tai onnellinen. Sanon, että olen niin kiitollinen tästä kaikesta. Mutta miten oppisi purkamaan negatiivisia tunteita joka päivä ja tavalla, joka pikemminkin toisi voimia kuin veisi niitä?

Yksi yö

2010-07-31T00:19:00.004+03:00

Lähden viikonloppuna yhdeksi yöksi pois kotoa. Tämä on ensimmäinen kerta nuorimman tyttäreni syntymän jälkeen (joka muuten kävelee jo monta askelta nyt kymmenkuisena). Muutenkaan en liiemmin ole pois kotoa ollut, olisiko tämä neljäs yö, jonka aion viettää erossa lapsista.

Ah, mikä ihanuus onkaan pakata laukkua, ja jättää ulkopuolelle tutit, vaipat, pyllypyyhkeet, itkuhälyttimet, ruokalaput, satukirjat ja unilelut. Reissuun lähtee vain minä. MINÄMINÄMINÄÄÄÄÄÄ! Vaikka rock olisi laimeaa ja sataisi koko ajan, lähtö kannattaa jo tämän fiiliksen takia. Fiilis, joka kertoo, että tämä on mahdollista, minä olen jotain muutakin kuin äiti.

On ihanaa olla äiti, on ihanaa tehdä jotain elämässään täydestä sydämestään, mutta on ihanaa ottaa siitä breikki. Ja tulla takaisin.

Tähän vielä pätkä huomisen esiintyjän sanoja:

Sun ei tarvi enää totella, sun ei tarvi enää passata
Sun ei tarvi enää luoda uraa, päntätä oppikirjoista kuraa
Ota ilo irti elämästä, sekoile ja tuhlaa rahaa
Elä edesvastuuttomasti, tekemättä turhaa pahaa
Älä anna idioottien määräillä, auktoriteettejä hämmennä
Ja mikä tärkeintä, ja mikä tärkeintä:
Älä anna kenenkään kyllästyttää sinua hetkeäkään
Älä anna kenenkään kyllästyttää sinua hetkeäkään
(Herra Ylppö ja Ihmiset: Riisu siipesi)

Neulomisen ylistys

2010-07-20T14:34:00.004+03:00

Lenkkeily on pienten lasten vanhempien paras harrastus: siihen voi ryhtyä heti kotiovelta, se vie parhaassa tapauksessa 30-60 minuuttia (maratoonarit on asia erikseen - se jo häiritsee perhe-elämää), siinä saa purettua tehokkaasti turhautumia ja lisäksi saa vahvan sydämen ja lujat luut, ja niitä jokainen vanhempi tarvitsee.

Mutta vähintään toiseksi paras harrastus on kyllä sitten käsityöt. Jokainen tarvitsee jotain omaa, ei silloin tällöin vaan joka päivä. Käsityöt on mahdollista pitää mukana aika monessa arkitohinassa, niihin voi uppoutua jopa yhtä aikaa kun leikkii tai ainakin aina, kun vaaditaan pelkkää paikalla oloa. Ja sitä vaaditaan paljon. Pienen käsityön voi ottaa mukaan leikkipuistoon heti, kun hanskoja ei enää tarvita aina siihen asti, kun niitä taas tarvitaan.

Parhaassa tapauksessa sitä vaatettaa lapsia ja itseä ja tekee syntymäpäivälahjat ja viemiset. Se ei kuitenkaan ole lainkaan tärkeää, oikeastaan ei edes mainitsemisen arvoista. Tärkeää on luoda ja käyttää yhtä aikaa silmiä ja käsiä - ja moni luova asia ei onnistu lasten- ja kodinhoidon ohessa. Myös kauneus ravitsee, mitä se itse kullekin tarkoittaakin. Paneutuminen, valmiiksi saaminen, intohimo, haaveilu... Eniten kuitenkin se, että teen jotain omaa, juuri sitä mitä haluan, melkein milloin hyvänsä ja vähintään joka päivä vähän.

Älkää luulko, että passitan teitä lankakauppaan tai sahaostoksille. Mutta toivon, että teillä, rakkaat ystävät, on jokin yhtä tyydyttävä harrastus elämäntilanteessa, jossa omille asioille on kroonisesti liian vähän aikaa.

No, mikä se on?

Hapettoman perhe-elämän kuvaus

2010-07-19T09:41:00.004+03:00

Anteeksi nyt tulee mainos, mutta oletteko nähneet tämän elokuvan: Revolutionary Road? Minä en ollut ja sen nähtyäni en ole juuri muuta ajatellutkaan. Olipa siinä kertomusta kyllikseen. Elokuva perustuu Richard Yatesin romaaniin vuodelta 1961, mutta tarina on yhä ajankohtainen. Kolmikympinen kaksilapsinen pariskunta miettii mitä oikein haluavat elämältään. Haaveita on, mutta huonostihan siinä käy. Surullinen satu, mutta hyvin kerrottu, loistavasti näytelty ja erittäin hienosti kuvattu.

Kuva täältä

Hyvässä seurassa

2010-07-17T21:59:00.001+03:00

Talo tyhjeni, kun muu perhe matkasi mökille. Ei kuulu riemunkiljahduksia eikä riitasointuja. Kukaan ei kiikuta leluja ympäriinsä eikä hyppele sängyllä. Ikävöin heitä, mutta eniten kaikesta: viihdyn yksin. Iltapäivä kaupungilla ystävien kanssa kului nopeasti, hyvässä seurassa. Nyt aion viettää laatuaikaa itseni ja elokuvan kera, vaikka jo väsyttää makoisasti. Ihana ihana loma, sinua on odotettu!

Matkaa tehden

2010-07-14T13:09:00.003+03:00

Neiti Nokkosen Pariisin matkan innoittamana eksyin selailemaan kuvia omalta Tukholman-matkaltamme. Keväinen piipahdus lahden tuolla puolen tuntuu onnistuneelta perhereissulta näin jälkeenpäin. Paikan päältä muistan kuitenkin jokusen hikisen hetken lasten kanssa ruokapaikkaa, pissapaikkaa, leikkipaikkaa tai mitä tahansa levähdyspaikkaa etsien. Muisti kaivaa myös esille useamman hampaiden välistä suhautetun sihahduksen tai ääneenlausutun jurputuksen, jonka tarkoituksena oli saada puoliso vaikenemaan iäksi.

Onneksi reissuun mahtui myös yhdessä kokemisen iloa ja uusia kokemuksia. Etukäteishaaveissa istuksimme ihanissa kahviloissa ja söimme pistaasipullia ja joimme litroittain maitokahvia. Mutta jostain syystä vatsan täyttäminen oli tälläkin matkalla eniten hankaluuksia tuottava asia. Ruokapaikan kun piti olla riittävän symppis, lapsiystävällinen ja mielellään leikkipaikan sisältävä. Hankalimmaksi asian teki se, että kaiken tämän piti osua kohdalle juuri silloin kun nälkä on melkein ovella, mutta vielä jaksetaan odottaa. Tiedätte varmaan... Tukholmassa ratkaisimme lounasongelmat syömällä useammin kuin kerran nakkikioskien ja ruokahallien antimia kadun varsilla istuen.

Joudun tunnustamaan, että parhaimmat hetket olivat ne jokuset perheeltä varastetut ihan ikiomat hengähdystauot, jolloin karkasin tekemään, katsomaan, koskemaan tai maistamaan jotakin yksin, omassa rauhassa. Niiden taukojen avulla matkaa jaksoi taas jatkaa. Muistakaa siis ottaa niitä äidit ja isätkin. Leppoisia kesälomahetkiä toivotellen.

Laventelin tuoksua

2010-07-06T11:56:00.007+03:00

Lomailumme Pariisissa jatkuu. Kaupunki on minusta yllättävän puhdas. Toki ilmassa on vanhojen autojen kerosiinin katkua, mutta erilaiset hyvät tuoksut erottuvat kävellessä.

Leikkipuistojen ympärillä ja istutuksissa on usein hyvältä tuoksuvaa laventelia. Tähän aikaan istutukset ovat parhaimmillaan ja laventeli tuoksuu.

Aikaa erittäin tärkeille ajatuksille

2010-07-01T21:21:00.003+03:00

Istun kampaajalla hiustenpesupaikan tuolissa. Kampaajalla kun olen, päädyn monen ajatusmutkan kautta muistelemaan muinoin samalla kielikurssilla olleen tytön hassua etupystäriä, jonka hän loihti hiuksiinsa joka aamu, ihan samanlaisen.

Sitten ärsyynnyn. Hetkinen, minulla on nyt tämä pari tuntia aikaa olla omien ajatusteni kanssa rauhassa, niin älä nyt piru vie mieti mitään turhanpäiväistä etupystäriä! Sitten hämmennyn tilanteesta. Onko siis niin, että aivot ovat niin täynnä ajatuksia koko päivän, lähinnä pohdintaa lastenhoitoon liittyen, että sitten kun pääsee hetkeksi vapaalle, ajatuksiakin pitää kontrolloida? Hämmentävää huomata sättineensä itseään siitä, että oli hairahtunut ajattelemaan jotakin jonninjoutavaa, kun olisi pitänyt järjestellä päätä.

Ja voih, huomasin kutrieni lyhentyessä kuitenkin lähes koko ajan miettineeni Esikoista ja Kuopusta ja Parisuhdetta. Tällä hetkellä ei ehkä olekaan Minua, jonka asioita ajatella. Olen ensisijaisesti Äiti, sitten Vaimo ja sitten vasta Minä, eli ajatusten ajautuminen Minuun vaatisi jo leikkauksen ja värjäyksen lisäksi ehkä permanentin ja hiustenpidennyksen.

Loma-arkea Pariisissa

2010-06-30T19:07:00.003+03:00

Terveiset hullun helteisestä Pariisista! Lomailemme koko perheellä täällä muutaman viikon. Olemme ottaneet iisisti, ei mitään hirveitä nähtävyyksien metsästyksiä, mutta tänään sorruimme menemään Eiffel-tornille.

Matkalla isompi sai pahoinvointikohtauksen ja pisteli yhden pärskivän ruuhkametroon ja pari muuta metrolaiturille. Loppumatka taitettiin kaksi pysäkkiä kerrallaan, tauot kestivät sen aikaa, kunnes vihreys hellitti kasvoilta. Onneksi lomalla ei ole kiire.

Päiviä rytmittää lasten ruokailut ja toistaiseksi olemme käyneet jossain leikkipuistossa kerran päivässä. Sacre Coeurin -kirkon puisto oli pieni, mutta kotoisa, Eiffel-tornin puistikko oli varsin upea ja monipuolinen. Ilmaisella puolella oli mm. kammesta väännettävä karuselli (melko iso) ja lukuisia kiipeily-, ja muita paikkoja. Maksulliselta puolelta löytyy poljettavia autoja, poneja ja muovisempi karuselli. Pariisilainen erikoisuus on vesipostit, joiden avulla lapset läträävät ja aikuiset putsaavat hiekkaisia pikkuvarpaita ja leluja. Näin helteellä, ne ovat suorastaan nerokas keksintö.

Pariisi oli meille pitkään kohde, johon paettiin arjen melskettä. Nyt tuotiin arki mukanamme, eikä vielä ole kaduttanut, vaikka erilaistahan tämä näin on. On aika ihanaa elää hetki pariisilaista arkea.

Taas yksi juhla

2010-06-24T23:13:00.001+03:00

On juhannus. Pitäisi olla paljon suunnitelmia, pitäisi olla järven rannalla ystävien tai sukulaisten kanssa, pitäisi olla paljon herkkuja ja juotavaa, ja hauskaa, sitä pitäisi erityisesti olla.

Päätin kolme viikkoa sitten, että emme vietä juhannusta, koska se ei nyt oikein sovi aikatauluihimme. Voimme tehdä lasten kanssa jonkin retken, mutta alkuviikon lomamatkavalmistelut vaativat täyden huomiomme, joten olisi käsittämättömän hölmöä ryysätä johonkin tässä välissä.

Miten siinä kuitenkin käy niin, että hyvään suunnitelmaan ja päätökseen ei voi olla tyytyväinen? Syytän erityisesti Facebookia, jonka mukaan "xx on hyvässä seurassa tyyni järvenpinta edessään" ja "yy suuntaa kauppahallin kautta herkkusäkki selässään kestitsemään vieraita ja lämmittämään saunaa". Minä huomaan kadehtivani melkein jokaista sataa ystävääni Facebookissa. Ja siinä on kademieltä kerrakseen.

Päätöksemme pestä pyykkiä on silti hyvä, koska se on järkevä. Sanoin lapsille ennen nukahtamista, että huomenna on sitten juhannus. He innostuivat kauheasti ja vetivät samantien peiton korviinsa, jotta aamu tulisi nopeammin. Kääk, mitähän he oikein odottavat? Ehkä teemme pyöräretken merenrantaa, jossain kohtaa pyykkäystä ja kutsumme sitä juhannusretkeksi. Saisinko sillä huijattua myös itseäni?

Mukavaa juhannusta kaikille!

Prinsessa Victoria menee naimisiin

2010-06-19T10:06:00.003+03:00

Ooh ja aah! Tänään on vihdoin se päivä, kun prinsessa saa prinssinsä! Victorian häitä on odotettu jo pitkään, olivathan omanikin jo peräti kahdeksan vuotta sitten, vaikka olemme saman ikäisiä. Nooh, hänelle se on ollut ymmärrettävästi vaikeampaa kuin minulle. :)

Katselin eilen jalkapallon lomassa Ykköseltä tullutta konserttia hääparin kunniaksi ja ajattelin, että kuinka moni selviäisi tuollaisesta rumbasta. Kuinkakohan monta päivää ennen häitä hänellä on ollut täysin aikataulutettu päiväohjelma, ja kaiken lisäksi osa siitä kuvataan televisioihin ja lehtiin ympäri maailman? Luulisi siinä ainakin poskien tulevan kipeiksi hymyillessä.

Olen innostanut lapsetkin mukaan hullutukseen. Tulostin Ylen sivuilta meille paperinuket, jotka ovat jo osittain melko leikityn näköisiä, mutta hauskaa on ollut. Tänään metsästämme vielä hääparin nimikkokonvehteja, jotka on kuulemma myyty kaikkialla loppuun. Ikeassa olisi prinsessaleivoksia juhlan kunniaksi...

Onnea ja voimia hääparille, myötä- ja vastamäessä!

Kääk, lapset ei halua iltasatua!

2010-06-17T22:22:00.003+03:00

Meidän lapset on jo parina iltana ehdottaneet, että ei luettaisi iltasatua. He mieluummin lueskelevat (=katselevat) itse kirjoja ja sitten laitetaan valo pois, kun äiti sanoo.

Todella helpottavaa, kun on enemmän aikaa täyttää astianpesukonetta tai vaikka itse lueskella lastenhuoneen sohvalla. Iltatoimet on usein kestäneet kaikkinensa kaksi tuntia, ja nyt ne on muuttuneet paljon iisimmiksi.

Kuitenkin: järkyttävää! Tämä on kasvatuksellinen, maailmankatsomuksellinen, periaatteellinen ja sanotaan nyt vaikka perustuslaillinen, että tulee tarpeeksi isoja sanoja, KRIISI. Iltasatu - pyhä hetki!

Mitä teemme?

Kotimaanantai

2010-06-14T23:21:00.006+03:00

Esikoinen päiväkotiin. Poika polki itse pyörällä, naapurin tyttö isänsä kanssa ohitti kävellen. Harjoittelimme jarrutusta sekä jalka- että käsijarrulla.
Pihahommia pikkupimun kanssa. Lauantainen myrskytuuli oli repäissyt vanhasta omenapuusta yhden ison oksan maahan.
Kuopuksen kanssa lääkäriin. En tiedä, johtuuko tytön kiukkuisuus korvista, puhkeavista poskihampaista vai onko se vain sen luonne? Korvat melko ok.
Lounaaksi kokoelma viikonlopun ruokien jämiä: lohilaatikkoa, jauhelihakeittoa ja kanawokia.
Väsynyt rimpuileva raivopää unille, omaa aikaa tietokoneella. Kahvia ja suklaata. Brunbergin minttusuklaalastut hupenevat uhkaavasti.
Pikkuinen pirteänä. Onnellinen äitintyttö halii ja velmuilee.
Taivas pisaroi. Lähdemme hakemaan isoveljeä.
Taivas selkenee. Leikimme kotipihassa.
Herkkuhetki. Makaronilaatikko maistuu koko kolmikolle. Isikin tykkäisi, mutta on nyt työmatkalla.
Rakentelua ja hippaa. Rakennamme majan, junaradan, legoilla, palapelejä. Pieni pihistää ja paiskoo paloja, isompi kimpaantuu kymmeniä kertoja. Minä myös. Hipassa hihitämme kaikki.
Iltapuuro. 1-vuotias syö itse, minä autan 3-vuotiasta. Tahto ja taidot eivät kulje aina käsi kädessä. Siivoan.
Pisu, pesu, pusut ja petiin "pienen pojan palleroisen" tahtiin.
Kavereiden kuulumisia kännykällä ja koneella. Hapankorppuja (leipä loppu) ja hömppää telkkarista.
Liian myöhään nukkumaan.

Näitä päiviä on elämässäni enää vähän, sillä hoitovapaani loppuu pian. Ensin vietämme koko perhe kesälomaa, jonka jälkeen työt kutsuvat. Molemmilla lapsilla alkaa tuolloin päiväkotielämä (joku sanoo -helvetti, toivottavasti se ei ole sitä). Pelkään. En halua vain selvitä viikosta toiseen. Riittämättömyyden tunteesta saattaa tulla liiankin tuttu. Toivottavasti lyhennetty työaika auttaa alkuun. Tunteet heittävät jo nyt vuoristorataa. Miten yhdistää työ ja koti niin, että molemmissa saisi kokea olevansa onnistunut ja onnellinen? Siihen haluan löytää vastauksen - itseni, lasteni ja parisuhteeni vuoksi.

Mitä nimimerkkisi kertoo sinusta?

2010-06-12T21:47:00.002+03:00

Audrey, MustaLammas, edith, Loviisa, Sista ja Nti Nokkonen, kertokaa, miten ja miksi olette valinneet nimenne. Mitä se kertoo sinusta?

Alkukesän tunnelmia

2010-06-11T22:20:00.003+03:00

Manskikankukat on poimittu tienvarresta, josta mansikoita ei voi syödä. Ne ovat sitten kauniita, mutta ei niistä mansikoita tullut.

Raparperipiirakka oli herkullista ja maistui lapsille, erityisesti hänelle, joka auttoi. :)

Tästäkö se alkoi?

2010-06-08T13:49:00.006+03:00

Että pitikin kokeilla! Nyt olemme (me-muoto siksi, että välillä tarvitaan vielä äidin apua, onneksi... Pelottavaa, että pian tuo tietokoneilee ihan yksinään!) koukussa Pikku Kakkosen Hertan Maailmaan (www.yle.fi/pikkukakkonen).

Vähän se on kyllä pelottavaa, jos makkara pääsee palamaan...

Suvivirren aikaan

2010-06-05T13:09:00.001+03:00

Imetykselle pantiin piste ja tämä mamma on päässyt karkailemaan pois kotoa ulkomaille asti ilman perhettä. Ikiomat juhlaviikot huipentuivat eilen sohvalla itkeskelevään naiseen, joka suri miehensä kainalossa sitä, että on jo niin vanha ja väsynyt.

Vuodet vierii ja lapset kasvaa. Kohta me veisaillaan vesissä silmin joka vuosi kesäkuun ekana lauantaina suvivirttä. Ihana päivään sopiva Kesäyö löytyy täältä.

Äiti on vähän väsynyt

2010-06-04T12:36:00.001+03:00

Olen ollut 2,5 kuukautta sairauslomalla ja siksi pitänyt lomaa täältä Keskenkasvuisistakin. Hei taas!

Diagnoosini on depressio moderata: keskivaikea masennus. Muutama huomio äidin sairastamisesta:

1) Lapset pitää pinnalla, monella tavalla. Lapset merkitsee rutiinia ja rutiini on välttämättömyys myös aikuiselle, joskaan aikuinen ei sitä aina jaksa muistaa. Lapset auttaa muistamaan. Terveyden perusta on se, että menee illalla nukkumaan ja herää aamulla, syö muutaman kerran päivässä, pukeutuu ja käy ulkona.

2) Rakkaus parantaa. En ole koskaan nauttinut lasteni seurasta yhtä paljon kuin nyt. Olen vasta nyt tajunnut, miten suuri etuoikeus on saada niin pyyteetöntä rakkautta ja myös olla rakastamiensa ihmisten seurassa.

3) Kun äiti sairastaa, sairastaminen pitää aikatauluttaa. Voi niitä hetkiä, jolloin lapset ovat turvallisesti päivähoidossa tai itse olen poissa kotoa. Silloin kaikki kummitukset tulevat piiloistaan ja riehuvan senkin edestä, että kohta taas joutuvat painumaan piiloihinsa odottamaan seuraavaan rauhan hetkeä. Olen paljon miettinyt, onko se hyvä vai huono asia. Toisaalta ei voi olla hyvä, että pitää kovasti tsempata ollakseen riittävän hyvä vanhempi. Toisaalta taas lasten seura ja iloisuus antavat hyvänkin hengähdyshetken vatvomisesta ja suremisesta. Sitä paitsi oli niin tai näin, niin niin se vain on.

4) Vanhempi on malli siitä, miten ihmisen pitää kohdella itseään. Jos vanhempi ei koskaan lepää, ei lapsikaan opi lepäämään. Jos vanhempi väheksyy omia tunteitaan, sen takuulla oppii lapsikin. Paras malli, jonka voimme lapsillemme näyttää, on, että saa väsyä, saa levätä, saa voimistua ja saa myös olla aidosti iloinen. Oman pysähtymiseni ansiosta olen myös aiempaa enemmän puhunut lasten kanssa tunteista, myös sellaisista, joita usein välttelemme. Olen aika varma, että omien tunteiden sanallistaminen on hyväksi myös lapselle. Tunteet eivät tule siksi, että niistä puhutaan. Mutta jos niistä ei puhuta, niitä voi olla vaikea tunnistaa ja ne pakkautuvat tuonne jonnekin - tulevat sitten esille tavalla tai toisella. Eilen kysyin nelivuotiaalta pojaltani, miltä hänestä tuntui, kun äiti itki. Surulliselta, hän sanoi. Voi sanoa, että kaikki on hyvin. Mutta voi sanoa myös, että kaikki on hyvin, mutta sinusta tuntuu surulliselta ja se on ihan ok, suru ei ole vaarallista.

5) Lapset kannustaa paranemaan. Aluksi en suostunut ottamaan vastaan diagnoosia, koska en hyväksynyt sitä, että lasteni äiti olisi sairas. Nyt ajattelen, että asiat on niin kuin ne on ja on pakko keskittyä siihen, että tämä ei uusiudu. Tai jos uusiutuu, ei uusiudu kovin usein tai kovin pahana. Jos oma hyvinvointi ei ole tarpeeksi hyvä kannustin, niin lasten hyvinvointi on.

6) Yksi vanhemmuuden vaikeimmista tehtävistä on antaa itselleen anteeksi. Toiseksi vaikeinta on antaa anteeksi puolisolleen ja kolmanneksi vaikeinta on antaa anteeksi muille vanhemmille. Tämä nyt ei liity pelkästään sairastumiseen, mutta jotenkin se tuntui tähän listaan kuuluvan.

Listaa voisi todennäköisesti jatkaa pitkäänkin, mutta en nyt jaksa enempää.

Valo väsyttää

2010-05-23T19:59:00.001+03:00

Meillä on alettu heräillä puoli kuuden ja puoli seitsemän välillä. Arkiaamuihin se tuo onneksi leppoisuutta, mutta viikonloppuna se tuntuu pahalta rangaistukselta, etenkin jos on ollut rankka työviikko takana.

Olen pohtinyt tietysti kauheasti syitä, syyllistänyt lapsia, niin kuin he tekisivät sen tahallaan ja kiukutellut väsyneenä kaikille. Ilmeisesti se on tuo valo, joka herättää, piristää ja saa sisäisen kellon sekaisin.

Olen parina iltana viritellyt tummansinisen pussilakanan ikkunan eteen. Tuloksena lasten valtava kiukuttelu liian pimeästä huoneesta illalla ja samat aikaiset heräilyt aamulla.

Ainoa lääke taitaa olla se, jota en haluaisi ottaa käyttöön – nimittäin, aikuisten aikainen nukkumaanmeno. Omasta ilta-ajasta on niin vaikea luopua, etten keksi tällä hetkellä toista niin odotettua hetkeä. No, okei Joulu on sellainen, mutta siihen on aikaa...

Joten, tässä sitä taas ollaan, aivan horteessa, koneella, oma aika juuri alkaneena. Järki sanoo, että pitää laittaa kone kiinni ja mennä nukkumaan, mutta haluan ainakin vähän vielä tuijottaa televisiota. Kirjan lukemiseen olen aivan liian väsynyt. *Haukotus* Yritän mennä ajoissa nukkumaan. Tänäkin iltana.

Hiirenkorvat ja hepat

2010-05-15T22:21:00.005+03:00

Kirmaamme yhdessä kesälaitumille. Oi ihana kesä, olet niin tervetullut.

Hei äiti, sun pitäs nyt kuunnella

2010-05-10T13:58:00.003+03:00

Miltähän tuntuisi olla töissä paikassa, jossa huomaisi, ettei tyypit kuuntele oikeastaan koskaan sinua? Puhut ja puhut, ja pian tajuat, etteivät muut kuunnelleet ollenkaan. " Anteeksi, mitä sanoit, voitko toistaa?"

Omaan kuuntelemattomuuteeni minut havahdutti kylpyhuoneen lattialle asetellut kylpylelut. Lelut aseteltiin lattialle, kenties odottamaan seuraavaa kylpyhetkeä, mene ja tiedä, kun en kerran kuunnellut. Huomasin lelut tullessani seuraavan kerran kylppäriin ja mieleni mustui. Paljon tarinaa menee ihan ohi korvien. Sitä keskittyy vain siihen, mitä itse on tekemässä tai ajattelemassa juuri sillä hetkellä. Sanoo vain toiselle, että "tules jo sieltä, pestään nämä hampaat nyt. No, tule jo..." Tapahtuu siis (filosofi Juha Hakalan termein) mittakaavavirhe: omat ajatukset, murheet, tekemättömät työt ovat tärkeämpiä kuin lapsen isot asiat. Ja kun minä niiiiin haluaisin olla sellainen, joka oikeasti on läsnä lastensa elämässä, kuuntelee, eläytyy. Synkkinä hetkinä sitä ajattelee, että juuri tällaisen kuuntelemattomuuden takia tuo lapsi ei teininä kerro minulle ongelmistaan. Kun en kerran kuuntele.

Toisinaan on onneksi hetkiä, jolloin tuntee olevansa täysin samalla levelillä lapsensa kanssa. Juttu ja leikit luistaa ja on kivaa yhdessä. Niin kuin eilen äitienpäivänä. Muovailimme yhdessä. Oikeasti itseäkin harmitti ihan hirveästi, kun mies tuli sanomaan, että ruoka on valmista. "Joo, ihan kohta, me tehdään nää jutut vaan eka loppuun..."

Hengitellen

2010-05-08T13:49:00.006+03:00

Vuoden hauskin päivä eli vappu tuli ja meni. Meillä syötiin munkkeja ja juotiin simaa ja oltiin flunssaisia. Vappupäivänä uskaltauduttiin kyläilemään ja sieltä jouduttiinkin seikkailulle. Kesken juhlinnan yksivuotias alkoi kuumeilemaan ja hengitys vaikeutui. Vappuaattoillan vietimme päivystyksessä ja yön osastolla, kun koko pieni keho ponnisti kaikki voimansa saadakseen ilman kulkemaan. Hyvällä hoidolla pieni poikanen tokeni ja seuraavana päivänä oli jo entinen meno tallella. Pikkuhiljaa omakin pelko poistui taka-alalle, mutta jäi taas askeleen lähemmäksi. Mitä vaan voi tapahtua lapsille, itselle, puolisolle tai kelle vaan läheiselle, elämä on riski. Kuitenkin on osattava elää ja unohtaa pelko. Uskallettava luottaa ja uskoa, että hyvää on tarjolla.

Vappuna sairaalassa näki ja koki kaikenlaista. Kuumeinen lapsi sylissäni kuuntelin teinejä, jotka olivat ottaneet pari lasia liikaa ja joutuneet päivystykseen. Erään tytön suurin huoli oli se, että milloin hän saa lähteä kotiin, jotta äiti pääsee huutamaan. Aika liikuttavaa. Huutiko äiti sitten, sitä tarina ei kerro.

Kel arki on, se arjen kätkeköön

2010-04-29T11:49:00.001+03:00

Arki on välillä varsin tylsää, siksi kai sana arki on saanut vähän kielteisenkin sävyn. Olen huomannut, että kun arjesta alkaa kirjoittaa, varsinkin jos siitä kirjoittaa muille, se saa usein uusia, kauniimpia merkityksiä. Ajatellaan esimerkiksi Facebookiin kirjoitettuja huomioita päivästä. Useimmiten sinne kirjoitetaan onnistumisia ja söpöilyjä, ja jos kielteisiä asioita haluaa jakaa, nekin puetaan huumorin sävyisiksi. Teen itsekin niin, vaikka välillä haluan rikkoa FB:n myönteisyyttä. Kuulun siellä mm. ryhmään "Ei menny niinku Strömsössä". Minua helpottaa valtavasti katsoa ryhmään lähetettyjä palaneita ruokia, kun omatkin palavat, joskus jopa valmispitsa. Huoh!

Pohdin usein, mitä on realismi, siitähän tässäkin on kyse. Saan itseni välillä kiinni ajattelusta, jonka mukaan realismi on likaa, sotkua, kiukkuisia lapsia ja kiroilevia aikuisia. Eihän se niinkään ole. Realismi voi olla myös sitä, että nauttii arjesta, sen pienistä ja suurista antimista. Ehkä tässä tullaan siihen armollisuuteen itseään kohtaan, josta taannoin kirjoitin. On vaikea myöntää, että lapsiperheen koti ei voi aina näyttää joltain Strömsö-idylliltä tai Emmas designbloggin kuvilta. Mikäli tuollaista tavoittelee, koko perhe kärsii. En halua olla kuin äitini, joka siivosi iltaisin, viikonloppuisin ja lomat, oli kireä, ja siivosi. En halua, että se on realismia. Haluan muodostaa oman realistisen kuvan elämästäni. En tiedä, milloin se kuva on valmis, mutta tie on ainakin kivikkoinen. Taidanpa mennä taas Emman blogiin haaveilemaan...

Babyholic

2010-04-27T18:21:00.004+03:00

Lajittelen pikkuruisia vauvanvaatteita laatikkoon. Haikeus valtaa mielen. Tämäkin pieni yöpuku oli niin ihana pienen tytön päällä. Nyt se on tehtävänsä tehnyt, pieneksi jäänyt. Otanko sitä enää koskaan esiin? Säilytänkö vaatteet, vai luovutanko jo kiertoon?

En halua vielä tehdä surutyötä, jota ajatus "täydestä lapsiluvusta" vaatisi. Mies nimittäin on sitä mieltä, että nämä kaksi ihanaista saisi riittää. Sydämeni ei suostu vielä luovuttamaan, antamaan periksi ajatukselle, etten koskaan enää saisi pitää omaa pienenpientä täydellisyyttä sylissäni. Siksi vaatteiden poisviikkaaminen saa minut aina surumielelle. Oliko tämä tässä? Eikö vielä yksi, ja sitten yksi ja...

Tällä kertaa vaatteet jäävät vielä varastoon.

Kylmä suihku

2010-04-22T23:31:00.003+03:00

Pieni käsi heilahtaa äkkiarvaamatta lennättäen muussin tutussa kaaressa lattialle ja lahkeelle. Istun hiljaa ja lasken kymmeneen. Isoveli istuu myös hetken hiljaa ja kysyy sitten täysin vilpittömästi: "Äiti, mikset sä sanonut voi helvetin helvetti?". Ajattelen auts ja apua. En heti saa sanaa suustani ja hän jatkaa: "niinkun eilen sä sanoit, kun sisko teki noin ja sotki sun vaatteet".

Kun tovin kuluttua tokenen kylmästä suihkusta, kerron hänelle, että ne ovat rumia sanoja, eikä äitin, eikä kenenkään saisi sellaisia käyttää. Se on rumaa ja ikävää. Äiti teki väärin, kun kiukuspäissään meni niin sanomaan.

Huomaan, että minulla on välillä kova työ pitää suuni aisoissa. Kamalaa, että esikoinen nappaa nyt puheestani kaiken ei-toivotunkin, ja ehkä varsinkin sen. Siihen riittää yksikin kerta ja hän varmasti muistaa nuo kiihdyksissä sähistyt sanaset. Itsehillinnän oppitunteja on takana jo kohta kolme, mutta vielä on paljon opittavaa.

Kaukana lähekkäin

2010-04-16T23:24:00.008+03:00

Unilaulu laulettu, pikkusisko nukkuu jo viereisessä sängyssä. Me supatamme toisillemme ihania ajatuksia. Pieni pää lepää jo tyynyllä ja koko poika on paketoituna peiton alle. Toivon mielikuvien jatkavan elämää kauniina unina, kun hän hetken kuluttua painaa silmänsä kiinni. Muistelemme matkaa, jolta juuri palasimme kotiin.

Uima-altaalla auringon lämmittämä kaakeli tuntuu hyvältä varpaiden alla. Nyt sulaa kylmän talven viimeisetkin kohmeet. Kukkien väriloiste häikäisee kilpaa auringon kanssa. Sinä virittelet jo kellukkeita käsivarsillesi ja minä puhallan niihin ilmaa. Pian jo polskit vesijumppaajien seurana. Puolipakolla pitää välillä piipahtaa lämmittelemään. Huulet sinisenä haluat päästä kiireesti makuupussipesään. Muumi-kylpytakki huppua myöden päällä ja iso pyyhe vielä varpaiden ympärillä käperryt isin syliin.

Hiekkahommien erikoismiehelle uimaranta on elämys. Saat vuoron perään sekä mummun että papan, jotka ovat matkaseuranamme, mukaan kaivamaan isoa kuoppaa. Papalla on ihmeelliset jalat, ne toimivat kaivureina. Hiekan uumenista paljastuu monta aarretta, erimuotoisia simpukoita ja kiviä, jotka laitamme talteen rantakassin vetoketjutaskuun. Mietit jo niitä tutkiskellessasi, kenelle ystäville haluaisit viedä sellaisen tuliaiseksi ja kuka niistä ilahtuisi.

Ravintolassa tarjoilija hassuttelee, sinä kurtistat kulmasi ja sisko katsoo ihmeissään suu ammollaan. Maito maistuu erilaiselta, spagetti palomies (tunnetaan myös nimellä bolognese) maistuu erilaiselta kuin kotona - jäätelö sentään maistuu hyvältä ja vesi. Kyllä niilläkin viikon elelee. Me vanhemmat sentään osaamme ottaa ilon irti ravintolan herkuista. Kerran jopa ihan kaksin iltasella.

Nukumme kaikki samassa huoneessa, te lapset omissa matkasängyissänne. Uni tulee nopeasti ja sikeästi. Päivä on ollut täysi - täynnä naurua ja leikkiä, uhmaa ja uusia kujeita, pikaisia kiukun puuskia ja pusuja - täynnä iloista yhdessäoloa.

Matkustimme kauas ollaksemme lähellä toisiamme. Mutta niinhän se kai menee ja menköön.

Kauniita unia kultarakas.

Totta vai tarua?

2010-04-10T21:18:00.001+03:00

Todellisuuden hahmottaminen on lapsille vaikeaa. Vaikeaa se on aikuisillekin, mutta keskitytään nyt lapsiin.

Katsoin tänään kolmevuotiaani kanssa Salamaseepra-elokuvaa, joka oli aika pöhköä kohellusta, mutta kirvoitti kiinnostavaan keskusteluun. Kuopukseni kyseli elokuvan mittaan eri eläimistä ovatko ne oikeasti olemassa ja osaavatko ne oikeasti puhua. Kävimme eläin, auto ja ämpäri kerrallaan läpi, mikä oli todellista ja mikä tarua. Juuri kun luulin, että hän sai juonesta kiinni, hän sanoi: "No titten tuo elokuva ei ole oikeatti olematta". En oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata, kun en tiennyt, mitä hän lauseellaan tarkoitti. Jatkoin kuitenkin perusselittämistä, että elokuva on keksitty ja satua, mutta se on todellinen, koska se on tehty ja tulee nyt televisiosta. Vaikeaa.

Keskusteluni sai minut miettimään vanhaa filosofista pohdintaa siitä, onko tuoli olemassa. Jos sen voi nähdä ja jos sen voi tuntea, sen täytyy olla olemassa. Vai täytyykö?

Esikoinen fanitti kovasti Peppi Pitkätossua, kävimme hänen kanssaan aivan samat keskustelut, mutta meinasin mennä itsekin sekaisin siinä kohtaa, kun totesimme, että Peppi Pitkätossua ei ole olemassa, mutta hänen kenkänsä ja laukkunsa on. Herra Tossavainen taas on olemassa, mutta ei ole Pepin apina, vaikka elokuvassa onkin, samoin kuin Pikku-ukko (hevonen). Heidän ei kuitenkaan voi sanoa näyttelevän, kun ei eläimet osaa näytellä – vai osaavatko?

Lapsen kanssa keskustelut itsestään selvistä asioista ovat virkistäviä. Lapsuudessani en saanut kyseenalaistaa mitään, tai ainakaan siitä ei oltu pätkääkään kiinnostuneita. Haluan rohkaista omia lapsiani ajattelemaan itse, pohtimaan ja perustelemaan. Kaikilla asioilla on monta näkökulmaa, lapset sen usein muistavat, tai luontaisesti osaavat, mutta aikuisuutta kohti mentäessä kyky tuntuu vähä vähältä hälvenevän. On ihanaa päästä lapsen ajattelun avulla kurkistamaan näkökulmiin, jotka ovat ehkä lapsellisia, mutta raikasteita pölyttyneisiin tottumuksiin.

Maailman tyhmin äiti

2010-04-03T22:53:00.002+03:00

Kuopuksen neljävuotisuhma on saanut uudet mittasuhteet. Sain kuulla tänään uimahallissa olevani maailman tyhmin äiti, kakkapieru, jota hän ei halua nähdä enää ikinä. Kädetkin haroivat, kuin uimarilla konsanaan, harmi vaan, että olimme jo nousseet altaasta.

Kuopus on selvästi esikoista temperamenttisempi, hän ilmaisee kaikenlaisia tunteita hanakammin, myös myönteisiä. Toisina päivinä olen kauneudus ja maailman ihanin ja upein prinsessa-äiti.

Ensimmäisen kanssa sai jo opetella itsehillintää uhmakohtauksen yllättäessä, lähinnä kiukun takia. Nuoremman kanssa saa pidätellä naurua. Miten voi pieni tappi saada noin voimakkaan hepulin ja huutaa kiukuissaan noita pierutyhmäkakkajuttujaan noin tosissaan. Yritän tietysti olla nauramatta. Naurun vie kyllä huutoa seuraavat läpsivät kädet. Läpsyjä kohti naamaa suorastaan satelee. Onneksi hän on pehmeä ja vielä niin pieni.

Nyt tämä on vielä melko hauskaa, mutta sovitaanko, että tämä vaihe ei kestä kovin pitkään, ja että nämä eivät ainakaan tästä enää voimistu.

Peace!

Parvekkeen putsaus

2010-04-01T10:08:00.005+03:00

Luen perinnekirjasta, että ´ennenvanhaan kiirastorstaina puhdistettiin pihat ja ajettiin epäonnea tuottava kiira metsään. Samalla karkoitettiin käärmeet ja muut pahoina pidetyt eläimet kesäksi pois pihasta. Pihalla vedettiin kolisevaa kelkkaa, johon oli lastattu metalliesineitä ja savuava terva-astia ja huudettiin:
Kitis kiira metsään, tulta, savua selkään.
Kitis kiira metsään, peltoin peräitse, aitain alitse.´

Meillä ei ole omaa pihaa, joten taidanpa putsata parvekkeen lasten kanssa vielä tänään kiirastorstain tunnelmissa. Samalla toivotetaan kevät tervetulleeksi.

Vuodenkiertoon liittyviä kansanperinteitä olisi kiva hyödyntää enemmänkin arjessa ja juhlassa.
Aamulla esikoinen lähti päiväkotiin noidaksi sonnustautuneena, ohjelmassa oli pääsiäisnaamiaiset. Traditioita sekoitetaan iloisesti sielläkin, joten kyllä kotonakin voi ottaa palan sieltä toisen täältä. Laitan ikonit, tuohukset ja kaupan munat sekä tipuset samaan pöytään ja katsotaan miten käy. Jos hyvin, niin syntyy keskustelua.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Tautista menoa

2010-03-28T21:56:00.003+03:00

Meillä on ollut alkuvuonna viisi vatsatautia – tai viides kesti viime yönä yhden oksennuksen verran. Toivottavasti se ei tartu meihin muihin! Tätä kirjoittaessani kuulostelen hermostuneena koko ajan kaikkia lastenhuoneesta tulevia ääniä.

Joku kysyi meiltä kolmannen vatsataudin kohdalla, että miten me jaksamme. Emme jaksa kovin hyvin, mutta taisin sanoa, että jaksamme ihan hyvin. En ollut valmis siihen kiusalliseen tilanteeseen, joka vastauksestani olisi seurannut. Asia on sama kuin viikonlopun jäljiltä joku työkaveri huikkaa, että miten viikonloppu on mennyt. Siihen odotetaan aina jotain myönteistä ja aktiivista. Olen pari kertaa ollut rehellinen ja sanonut, että ei kovin hyvin, mutta kellään ei ole aikaa jäädä kunnolla keskustelemaan, eikä kysyjä ole välttämättä edes niin tuttu, että haluaisin asiaa sen enempää selvittää.

Viidestä vatsataudista syntyy hieno rutiini taudin hoitoon. Ensimmäinen laattaus hoidetaan ohjaten potilas kiireisesti vessanpöntölle ja pidetään hiuksia. Tämän jälkeen ohjataan potilas mahdollisimman pian takaisin sänkyyn, mikäli on yö. Tässä kohtaa luonnollisesti vaihdetaan roiskuja saaneet vaatteet ja petivaatteet. Ämpäri on vietävä viereen vielä kun potilas on tolkuissaan, jotta hän tietää sen olevan siinä. Sitten vasta siivotaan vessaa tai liejuja vessareitiltä. Lievä epätoivo seurana rullataan matot ja mennään päivittelemään puolisolle tilannetta. Sitten sovitaan, kumpi jää seuraavana päivänä kotiin ja kiirehditään nukkumaan, ettei yöstä tulisi enää väsymyksen takia raskaampi.

Meidän taudit ovat menneet ohi vuorokaudessa, niistä ainakin kaksi on ollut noro-virusta. Kolme ypäjää olemme saaneet kotipaikkakunnalta, yhden haimme Ruotsin laivalta, yhden Keski-Suomesta Peurungan kylpylästä, jossa melkein joka toinen sairastui lomamme aikanakin tautiin. Loma oli ehdottamasti surkein tähänastisista. Olimme melkein viisi päivää hotellihuoneessa lapsia hoitaen. Siitä ei olla toivuttu vieläkään – ei pää, eikä kroppa. Nyt haaveilemme lomamatkasta etelän lämpöön, mutta mielessä kaikuu vain "kannattaako sinne lähteä sairastamaan".

Ja, ettei tulisi liian hyvä kuva, tässä neljännen ja viidennen välissä oli 1,5 viikkoa väliä, jona aikana sairastimme kihomadot. Nousemista tästä alhosta siis todellakin on. Yritän mennä hetki kerrallaan, ja repiä riemua kaikesta pienestä, mikä ikinä tulee kohdalle. Eilen esimerkiksi siitä, että bussi tuli juuri silloin kun astuin pysäkille.

Pysykää te terveempinä!

Vuonna 2150

2010-03-25T12:45:00.004+02:00

"Äiti, miksi minä olen sairas?"
"Niin, minäkin olen siitä vihainen ja lohduton. Miksi?"
"Kerro vielä kerran, äiti."
"Kauan kauan sitten eli ihmisiä, jotka käyttivät paljon sähköä. Muistathan, kun olen kertonut sinulle ydinvoimasta. Ydinvoiman käytöstä jäi jälkeen hirveät määrät jätettä. Vaarallista jätettä ja vaarallisia voimaloita. Ihmiset yrittivät päästä eroon jätteestä hautaamalla sitä maan alle. Jätettä oli kuitenkin liian paljon, olihan voimaloita ollut satoja. Vaarallista jätettä jäi maahan, ilmaan ja vesiin. Pikkuhiljaa ihmiset ymmärsivät pilanneensa Maan ja elämän mahdollisuudet."
"Mutta äiti, en vieläkään ymmärrä. Miksi ihmiset käyttivät sitä ydinvoimaa?"
"Ihmiset pitivät ydinvoimaa puhtaana tapana tuottaa energiaa, jota he tarvitsivat elääkseen elämää, jota olivat tottuneet elämään niin sanotussa hyvinvointiyhteiskunnassaan. Eivät he kuitenkaan voineet hyvin, koska elämä perustui talouskasvuun, jota minäkään en oikein ymmärrä, sitä on vaikea selittää sinulle."
"Lapseni, en osaa antaa vastausta siihen, miksi olet sairas. En itsekään pysty ymmärtämään sitä, miksi ihmiset vastoin parempaa tietoaan tekivät niin kuin tekivät, lyhytnäköisesti ja omaa etuaan ajatellen. He käyttivät ydinvoimaa, vaikka eivät tienneet, mitä jätteelle tekisivät. Ehkä ihmiset eivät oikeasti halunneet pysähtyä miettimään tekojensa seurauksia, tai eivät ymmärtäneet niiden ikuisuutta."
"Kunpa äiti joku olisi kertonut niille miten meidän käy."

Tähän loppuun uusimmassa Kirkko&kaupunki -lehdessä (24.3.) olleen rukouksen alku:

"Haluaisin jättää jäljen.
Sellaisen, jota jälkeenpäin
voidaan katsoa hellästi.
Antaa ehkä anteeksi,
jos muu ei ole mahdollista."

Voidaanko meille antaa anteeksi?

Pelastavat enkelit

2010-03-22T08:22:00.001+02:00

Jäin lasten kanssa keskenään, kun mies lähti matkalle. Ensimmäisenä aamuna esikoinen tipahti rappuset pää edellä alas. Sen verran pehmoisesti ja lopuksi kierien, jotta vahingoilta säästyttiin. Aamuyöllä aloin itse oksentaa suihkukaivon lailla.

Lasten kanssa sairastaminen on kamalaa, kaikki vanhemmat sen tietävät. Astetta kamalammaksi asian tekee, jos ketään toista aikuista ei ole jakamassa arjen taakkoja. Vatsataudeista on sen verran kokemusta lähipiirissä, ettei kukaan lähisukulaisista tarjoutunut avuksi. Siinä vaiheessa suutuin appivanhemmille, jotka asuvat sentään lähistöllä.

Onneksi kultainen Lorelai tuli hätiin. Nappasi taksiin itsensä ja kaksi lastaan ja kiikutti omat lapseni pihalle ja sain levähtää. Partio sai heti lempinimen pelastavat enkelit.

Mikä on se hetki, kun apua saa tai pitää pyytää? Kaiketi silloin kun uupumuksen reuna on niin lähellä, ettei enää jaksa. Vaikka tällä kertaa osasin pyytää apua, niin yleensä olen siinä kovin huono ja oletan, että muut näkisivät väsymykseni läpi ja tarjoaisivat auttavan käden. Usein olen huomannut, että lapsiperheen arjen tuntee parhaiten toinen lapsiperhe. ´Lapsettomat`elävät toisenlaista arkea, normaalia elämää ilman lapsien mukanaan tuomia iloja ja suruja. Suurimmat avuntarjoukset hädän hetkellä olenkin saanut muilta äideiltä ja isiltä, jotka näkevät julkisivun läpi ja osaavat kysyä Hei miten sä oikein jaksat. Voin vain sanoa: Kiitos.

Halla-aho rakkaudesta

2010-03-21T08:38:00.003+02:00

Olipa Jussi Halla-ahon (ps.) maahanmuuttomielipiteistä mitä mieltä tahansa, niin sunnuntai-Hesarissa hän puhuu asiaa, kun kirjoittaa vanhempien ehdottomasta rakkaudesta lapsiin. Sitä ei ole saatavissa ilmaiseksi netistä, mutta tässä muutama poiminta niille, joilla ei lehteä ole:

- Kolme lasta vie kaiken ajan, mutta niin vie kaksi tai yksikin, eikä aikaa ollut enempää silloinkaan, kun lapsia ei ollut. Sen vain jakoi eri tavalla. Aikaa ei tule mistään lisää, Halla-aho sanoo niille, joilla ei nykyisessä elämäntilanteessa ole aikaa lapsille.

- Missään muussa suhteessa ei esiinny absoluuttista reunaehdotonta rakkautta. On kohtuutonta vaatia, että murhaajien (jopa joukkomurhaajien) vanhemmat kieltävät lapsensa. Samoin ei voi kuvitella hirmutekoa, johon vanhempi ei olisi lapsensa puolesta valmis.

- Tärkein tehtäväni on olla niin hyvä vanhempi kuin osaa, koska se on ainoa tekeminen, jolla on niin pitkälle ulottuvat seuraukset.

Siitä olen eri mieltä, etteikö ihmisellä olisi oikeutta katkaista sukupolvien ketjua. Jokainen tekee itse valintansa, hankkiiko lapsia vai ei. Jos voi.

Mainokset - mitä ihmettä ne oikein on?

2010-03-15T22:32:00.005+02:00

Lasten kanssa keskustellessa joutuu miettimän ihan uudestaan ihan kaiken. Voi sitä kysymysten määrää ja varsinkin laatua. Yhtäkkiä huomaan, että en tiedäkään, mitä oikein ajattelen, saati miksi.

Viimeaikaisiin keskustelunaiheisiin on kuulunut mainonta. Luulin, että se olisi kuolemaa helpompi teema. Ehei. Käsi sydämelle, kuinka moni teistä tietää, mitä ajattelee mainonnasta? Heitän pallon ja toivon, että joku aihetta paremmin tunteva ottaa kopin ja selittää lasten kielellä, mistä on kysymys.

Taustaa: Päätin aloittaa kestoprojektin nimeltä "mediakasvatus" mielestäni helposta aiheesta eli mainoksista, esimerkiksi lelu-. Avasin pelin sanomalla (jälkeenpäin ajateltuna typerästi), että mainoksia ei kannata koskaan uskoa. Ne on tehty vain sen vuoksi, että lapset haluaisivat juuri noita leluja ja aikuiset ostaisivat niitä. Silloin sen tehtaan omistajat, jossa se on tehty, saa rahaa. Ne on maksaneet tv-kanavalle siitä, että ne saa mainostaa noita tavaroita.

Heti seuraavana päivänä: "Äiti, eikö Risto Räppääjä tule muka lauantaina Pikku Kakkosessa, kun tossa sanottiin niin, ja sä sanoit, että mainoksia ei kannata uskoa?" Just joo.

Ja tämä jatkuu ja menee hullummaksi koko ajan. Lapset kun ovat juuri niin mustavalkoisia kuin miten selitin asian ekalla kerralla.

Selitä siinä sitten, että oikeastaan mainonnalla on koko yhteiskunnan näkökulmasta useita merkityksiä, joista monet on positiivisia, jopa välttämättömiä. Ilman mainontaa etsisimme neulaa heinäsuovasta. Se ei kuitenkaan poista sitä, että meidän on hyvä olla varuillamme, ettei meitä houkutella hankkimaan turhia tavaroita.

Odottakaahan kun tämä mediakasvatus etenee tv-ohjelmien ja elokuvien maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, puhumattakaan sanomalehdistä. Nettiä meillä jo käytetään mutta onneksi ei osata käyttää. Sekin on kohta ovella.

No mutta. Selittäkää mulle ensin mainonta. Simppelisti.

Oopperassa lasten kanssa

2010-03-13T22:57:00.000+02:00

Olipa kiinnostava kokemus olla lasten kanssa oopperassa! Olin itse aika ennakkoluuloinen lasten kiinnostuksen suhteen, mutta kuinkas kävikään.

Kymmenen minuutin päästä aloituksesta pienempi etsi minut katseellaan taaempaa ja sanoi, ettei jaksa enää istua. Kävi juuri niin kuin ajattelin. Sitten, yhtäkkiä, rotaksi pukeutunut mies lauloi tenoriäänellään maagiset sanat "potta päässä" ja naps, lapsiyleisö puhkesi vapautuneeseen nauruun.
Sisarukset istuivat kuin liimattuna lopun ja nauraa kikattivat aika ajoin.

Isompi kysyi ennen esitystä, että saako siellä nauraa. Aikuisten oopperasta on meillä aikuisillakin monella (siis minulla) vakava kuva. Se ei todellakaan ole mitään housut pois -viihdettä. Lasten oopperassa sai nauraa ääneen ja osallistua lauluihin.

Lapsille on ihana avata pala palalta maailman mahdollisuuksia. Ne ovat niin kiinnostuneita ja kiitollisia, melkein mistä tahansa. Siinä oppii itsekin. Harmi vaan, että sellainen aito, riisuttu kiinnostus ja kiitollisuus tuntuu etääntyvän ihmisen vanhetessa.

Ihailin Kansallisoopperan luontevia, lahjakkaita esiintyjiä, ja minusta näytti, että tällainen on heillekin vapauttavaa vaihtelua. On ilo viedä lapset katsomaan ammattilaisten tekemää esitystä!

Esitys oli muuten Kansallisoopperan KadosKissa, kesto 45 minuuttia.

Vihreän oven takana

2010-03-12T12:44:00.002+02:00

Olen puolivahingossa kehittänyt itselleni visuaalisen rentoutusmielikuvan, jonka avulla pääsen hetkellisesti hoitamattomien asioiden, äitiään tarvitsevien lapsien, omaa aikaa tarvitsevan miehen, työnantajan vaativansävyisten sähköpostien ja loputtomien lomakkeiden yksityiskohtia janoavien virastojen ulottumattomiin. Onneksi tällainen ei liene kenellekään jokapäiväistä arkea, mutta perheemme muutto ulkomaille on pitänyt sisällään monenmoista mutkaa, edes ja takaisin. Illalla silmät sulkiessa on vaikea saada unen päästä kiinni. Päässä vilisee keskeneräisiä ajatuksia ja taustalla jyytää epämääräinen ahdistuksen tunne siitä että jotain tärkeää ja olennaista on unohtunut ja se pitää tietysti joka ilta selvittää uudelleen.

Pahimman sydämentykytyksen keskellä kuvittelen itseni järven rannalle, kalliolle lepäämään lempeään kesätuuleen. Joku levittää päälleni paksua sinistä maalia suurella pensselillä, niin että peityn kokonaan sinisen maalin sisään, varpaista hiusrajaan. Siellä, sinisen värin sisässä, olen ulottumattomissa. Kukaan ei näe minua, kukaan ei tarvitse minua eikä minua oikeastaan ole olemassa. Kaikki arkipäivän ahdistukset ovat yhdentekeviä. Ehkä olen tuohon mielikuvaan nukahtanutkin.

Lasten kanssa uuden kulttuurin kohtaaminen on raskasta, aikuisen pitää toimia tulkkina monessa muussakin kuin vain kielellisessä kommunikaatiossa. Pelkään että kaikki muuttuu liian nopeasti ja paljon. Puskurina toimiminen vie kaiken energian ja oma sopeutuminen uuteen ympäristöön jää taka-alalle. Oma ja lapsen ikävä tiivistyy esikoisen itku kurkussa soperrettuun lauseeseen ”mä haluaisin että meillä olis mielummin ruskea ovi”.

Toisaalta lapsen kanssa maailmaa katsoessa saa heittäytyä täysillä uuteen arkeen heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Nähtävyydet ovat jääneet näkemättä, mutta ostoskärryn matka kaupan hyllyjen välissä etenee jo tuttua reittiä. Korvatulehdukset tutustuttivat meidät hienosti toimivaan terveydenhuoltoon ja muutaman korttelin sisältä löysimme kerhot, kirjastot, puistot ja muskarit.

Pikkuhiljaa puuro alkaa maistua tutummalta ja Postimies Pate raikaa uusilla sanoilla. Päivät alkavat aamulla ja päättyvät iltaan. Rutiinien vapauttaessa ajatuksia saan ehkä pian kiinni omistakin tuntemuksistani. Katseiden vaihtaminen vastaantulevien, kiukuttelevia lapsia raahaavien vanhempien kanssa tuntuu hyvältä; arjen kompastuskivet ovat tuttuja kansallisuudesta riippumatta. Elämä tuntuu taas omalta. Esikoisen kanssa on päätetty että vihreä ovi on ihan kiva.

Asenne pulpahti esiin

2010-03-09T09:32:00.005+02:00

Muutama päivä sitten kotona ollessani kuulin ääniä ulkoa. Ihan kuin joku nainen olisi kuuluttanut kovaäänisten kautta jotakin. Mietin, onko se joku ihme mainoskuulutus vai mikä? Vai kenties vain musiikkia naapurista. No, ei se ainakaan mikään tärkeä hälytys- tai vaarakuulutus voi olla, koska se oli naisen ääni...

Plop!

Eli, jos haluat olla uskottava, ole mies. Jos on käynyt niin ikävästi, että olet nainen, puhu nyt hyvä ihminen matalammalla äänellä ollaksesi vakavasti otettava.

Postia pienille

2010-03-03T23:15:00.004+02:00

Perheemme seuraava syntymäpäiväsankari sai postia, suuren kirjekuoren.
´Tää on varmaan se nelivuotislasku´, sanoi hän.

Ihan pihalla ja vähän sisälläkin

2010-03-02T22:10:00.006+02:00

Tässä hiihtolomakuviamme. Kuvista, jälkeenpäin katsottuna näyttää todella idylliseltä, mutta loma meni yrjötessä ja flunssassa. Tässä kaikki ne hetken, jolloin emme yrjönneet tai kiukutelleet toisillemme. (Yrjöämisen aikaan ei tullut mieleen kaivaa kameraa.)

Isompi alkoi kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirjan kirjoittamiseen kuuluu olennaisena osana se, että luemme lopuksi kirjoitukset ääneen. Ja aina alusta, kaikki. Ei ole hellyyttävämpää.

Äiti, kuolenko mä joskus?

2010-02-28T09:57:00.004+02:00

Mitä siihen voi vastata?

Et tietenkään kuole? Ei kai niinkään voi sanoa?

Älä nyt sellaista mieti, hyvä lapsi? Mutta kun hän miettii, ihan itku kurkussa.

Vasta joskus vanhana pappana, et vielä pitkään pitkään pitkään aikaan? Mutta kun hänellä ei ole ajantajua, ei aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa pitkä aika. Hän on vasta kolme.

Pitäisikö takertua lupaukseen kuolemanjälkeisestä elämästä? Sekään tosin ei poista sitä, että tämä maailma meidän kaikkien on joskus jätettävä. Tätä lapsen ahdistusta se ei lievitä. Sitä paitsi en ole valmis myöhemmin seisomaan sanojeni takana.

Jos käy niin onnekkaasti, että lapseni saa elää pitkän elämän, oikeastaan se ihminen, mikä on hän nyt on, ei kuolekaan. Se, joka joskus vanhana pappana kuolee, ei ole se sama ihminen, joka nyt pelkää kuolemaansa. Hän on eri näköinen, hänellä on erilainen elämänkokemus, hän suhtautuu ihmisiin ja elämään eri tavalla, itseensä eri tavalla. Hänellä on erilaiset ihmissuhteet ja kokonaan erilainen elämä. Ehkäpä ainoa, mikä kenties on samaa, on nimi ja henkilötunnus.

Eli ehei, et sinä välttämättä kuole. Jos vain muistat, ettei pallon perässä saa juosta tielle, katolle ei saa kiivetä eikä aikuisten lääkepurkkeja saa koskaan avata. Voi kun näin voisi sanoa.

Kuolemaa ei aikuinenkaan oikeasti hyväksy. Suurin osa meistä keskittyy unohtamaan sen vääjäämättömyyden. Jollakin tavalla sitä kuitenkin elämässä selviää, vaikka tietää, että lopulta kaikki tämä katoaa; välillä selviää paremmin, välillä huonommin.

Lapsi onneksi unohtaa kuolevaisuutensa viimeistään silloin, kun aletaan tapella pinon viimeisestä vohvelista. Samoin minä. Elämä vie mennessään.

Iso lasti

2010-02-23T22:32:00.003+02:00

Kolme päivää. Lunta sataa, tuiskuttaa, pyryttää. Taasko sitä tulee? Mies työmatkalla, minä lasten kanssa kotona. Seuraan kinosten kasvua ja pelkään lumitaakkaa katoilla - varsinkin heiveröisellä katoksella. Pitäisikö sinne kiivetä? Lapset varmasti seuraisivat operaatiota jännityksellä. Huhkin ja puhisen lapion varressa. Kodin lämmössä pieniin jalkoihinkin tulee vipinää. Yritän pysyä menossa mukana. Ainakin omat, moneen kertaan pipon alla hionneet hiukset on päästävä pesemään. Sauna päälle, isommalle vannotus nätistä käytöksestä ja koko kolmikko kylpyyn. Puhtaan raikkaina päät tyynyyn. Lopulta hiljaisuus.

Nostan hattua ja teen syvän kumarruksen kaikille yksinhuoltajille. Arjessa on iso lasti kannettavaksi yhdelle ihmiselle.

Vuoden verran

2010-02-21T11:41:00.004+02:00

Pienin täyttää tänään vuoden. Ensimmäinen syntymäpäivä on aina rajapylväs. Sen jälkeen vauva ei enää ole vauva. Poikanen on noussut pienestä versosta pystyasentoon ja oppinut niin paljon. Mihin vuosi on kulunut, käytimmekö sen hyvin ja oikealla tavalla. Toivoaksemme kyllä.

Tauti kaatoi koko perheen ja erityisesti pienimmän. Sankari viettää juhlapäiväänsä rintarepussa kuumetta pois nukkuen. Nuku hyvin, kakkua ehdit syödä myöhemminkin.

Autuas uni

2010-02-15T13:14:00.006+02:00

Pienimmäisemme uni on alusta lähtien ollut sitä ja tätä. Ensimmäisen kuukaudet menivät kannellessa itkevää ja kipuilevaa nyyttiä. Kun iltaitkut hellittivät oli helpottavaa saatella vauva unten maille imettämällä. Lapsi nukahti rinnalle ja äiti siihen viereen.
Puolivuotiaana hän osasi nukahtaa iltaunille vain vierihoitoon. Uni katkesi tunnin kahden välein ja väsynyt äiti rauhoitti tilanteen syöttämällä. Syöttökertoja kertyi normaaliyönä puolenkymmentä, pahimmillaan heräilimme kymmeniä kertoja.

Vuodenvaihteessa unitavoissamme käännettiin uusi lehti. Nyt kohta vuoden vanha aloittelee yöunensa omassa sängyssään. Useimmiten itkun kera omien unikavereiden avulla. Ei silti ole autuaallisempaa näkyä kuin pienokainen, joka löytää unen itse omassa pesässään.

Yhä vieläkin hän havahtuu hereille öisin muutamia kertoja. Mutta aina toisinaan osaa omin avuin takaisin uneen. Välillä mietin miksi emme kääntäneet suuntaa jo aikaisemmin. Mutta on parempi ajatella, että tämä matka kaikkine käänteineen on ollut meille juuri se oikea.

Ja nyt meillä on joka ilta ihmeellinen lahja odottamassa hiljaisessa talossa. Nukkuvat lapset. Parempaa pakettia eivät väsyneet vanhemmat voisi saada.

Viola, Valentino ja Miukumauku

2010-02-14T13:19:00.003+02:00

...syntyivät tänään ystävänpäivän kunniaksi. Koko perhe voi hyvin ja lähettää kaikille pehmoisia haleja.

Varaslähtö laskiaiseen

2010-02-12T21:23:00.003+02:00

"Isi, me tehtiin päivällä laskiaispullia. Varo, ne on tosi sotkusia!"

Järjetöntäkö?

2010-02-09T11:57:00.003+02:00

Sain eilen soiton töistä. Tarjosivat minulle kiinnostavaa ja vastuullista projektia alkaen heti. Oli pakko kieltäytyä. Järki sanoo, että pyynnön toteuttaminen on silkka mahdottomuus. Onhan minulla kaksi alle kolmevuotiasta tässä hoidettavana. Ja vaikka isompi onkin muutamana päivänä viikossa hoidossa, ei pienempikään salli minun keskittyä omiin tekemisiini. Isovanhemmatkin ovat satojen kilometrien päässä. Silti tuntuu siltä, että olisin pettänyt työtoverini, kun en riennä apuun. Omatunto soimaa. Miksi ihmeessä? Olen aina ajatellut ja ajattelen, että työ kotona on yhtä arvokasta ja usein myös yhtä rankkaa kuin työpaillakin. Ja toisaalta, en edes kaipaa minnekään. Haluan olla nyt tässä - ihan rauhassa lasteni kanssa. Mutta miksi silti tunnen näin?

Ahdinko yhdistää

2010-02-08T11:39:00.002+02:00

Taistelin juuri tiemme vaunujen kanssa neuvolaan ja takaisin. Käsilihakset hellinä.

Mieltä lämmittää kuitenkin kanssaihmisten myötäelävät hymyt lumikinosten keskellä. Yksi jos toinenkin pihoiltaan lunta luova ihminen huikkasi tsemppauksensa, kun yritin edetä auraamattomilla teillä. Yhteisessä ahdingossa olemme kohtalotovereita.

Kunpa yhteishenkeä löytyisi enemmän myös globaalin tason ongelmien edessä. Tai no, löytyyhän sitä; esimerkiksi parin päivän päästä on Itämeri-huippukokous. Monet eri tahot yhdistävät voimansa yhteisen asian hyväksi. Tätä lisää!

Paskaaks tässä!

2010-02-05T20:56:00.003+02:00

Arki saa minut joskus näkemään keltaista.

Ruokaa köyhille lapsiperheille

2010-02-05T00:02:00.000+02:00

Helsingin Sanomatalossa kerätään ruokaa köyhille lapsiperheille.

Tämä oli minusta mainostamisen arvoinen tempaus.

Päivän norsut

2010-02-03T22:10:00.006+02:00

Tämä talvi on ollut uuvuttava. Lunta lunta lunta. Pitäisi olla iloinen kun kerrankin kaikkialla loistavat valkoiset hanget, mutta minä olen jo väsynyt talveen. Ja väsynyt muutenkin. Tekisi mieli käpertyä talviunille ja herätä silloin kun leskenlehdet nousevat maan pinnalle.

Mies hoiti illalla iltatoimet ja laittoi lapset nukkumaan. Aamulla sain kainalooni kaksi lasta, jotka oli puettu elefantti-vaatteisiin. Aivan varmasti vahingossa. Pikkunorsujen kanssa aloin näkemään kodissamme muitakin lajin edustajia.
Ehkäpä tämä tästä. Kevätaurinko sulattaa jo lumia, räystäiltä tipahtelee vettä. Ja ne leskenlehdet, tuolla ne odottavat, syvällä maan uumenissa. Kukkaan puhkeamista.

Riitelevät Barbiet

2010-01-31T22:18:00.002+02:00

Lapseni eivät riitele usein ja eniten he riitelevät vanhempiensa huomiosta. Joskus kuitenkin meno yltyy niin pahaksi, että aletaan nujuta, töniä ja lopulta pienempi puraisee. Iso-sisko itkee lohduttomasti. Puremista jää mustelmat, mutta onneksi niitä tulee ani harvoin.

Tänään pienempi avautui, että kun hän on todella vihainen, hän sanoo, että prinsessat ovat tyhmiä. Sydämeni oli pakahtua. Voi tuota viattomuutta. Se on tällä hetkellä pahinta, mitä pikkuinen keksii – silloin kun on todella vihainen. Siis, "kun mä tuutun toti paljon, mä tanon aina, että blinpettat on tyhmiä".

Uusi eripuran aiheuttaja on leikki, joka menee hallitsemattomaksi. Tänään kävi niin, että leikissä barbit alkoivat riidellä niin paljon (siis isommalla toinen, pienellä toinen barbi) yhdestä vaatteesta, että ne alkoivat mäiskiä toisiaan ja toinen (isomman) barbi uhkasi viedä toisen vankilatyrmään. Kuopus säikähti tyrmään joutumista niin paljon, että alkoi itkeä ja juoksi meille ulvoen selittämään, että ei halua leikkiä sitä tyhmää leikkiä ja että iso-sisko on tyhmä. Sisko säikähti myös, ilmeisesti sitä barbien syvää riitelyä tai pienemmän reaktiota, ja alkoi paiskoa ovia. Jännittävää. Jo näin pienenä, barbileikissä, voi yhtäkkiä tulla eteen tilanne, johon kumpikaan ei ole valmis. Pienemmällä selvästi vaikuttaa sekin, että hänelle ei ole vielä täysin selvää toden ja sadun raja.

Ainoana lapsena, nautin joka päivästä kun katson sisarusten välistä suhdetta, siitä että on joku jonka kanssa leikkiä, riidellä, huutaa, halata ja liittoutua. Miten hyviä riitelijöitäkin lapsista voi tulla, kun he voivat turvallisesti harjoitella sitä joka päivä. Lopuksi pyydetään anteeksi, vaikka se ei aina helppoa olekaan.

Hyvä Temoset

2010-01-31T21:59:00.004+02:00

Jos joskus ehditte, niin katsokaa Areenasta Olga ja Tuukka Temosen haastattelu Inhimillisessä tekijässä elämästä, vanhemmuudesta, vanhemmista. (Katsomisaikaa enää vajaa vuosi!)

Sisältää monia helmiä. Yksi niistä näkemys, jonka mukaan huono omatunto on suhteellisen pieni kärsimys kannettavaksi tässä maailmassa. Pani ajattelemaan, häpeämäänkin.

Meno päällä yötä päivää

2010-01-27T16:06:00.002+02:00

Raivo ja riemu vetävät köyttä. Hän kävelee ja kiipeää, vaikka vasta täytti 10 kuukautta. Taas seisomaan ja vieläkin ylemmäs, koko tyttö tarmoa täynnä. Minä ihastelen iloasi ja intoasi. Höpsöttelemme ja nauramme yhdessä. Hyvin vähän tolkkua menossa päivällä ja vielä vähemmän yöllä. Sitten piipahdan keittiössä. Hätäännyt ja huudat. Luulen, että haluat sanoa: "Äiti, äitiiii! Et saa jättää minua ikinä yksin. Minne sinä nyt menit? Ai jääkaapille, minä tulen myös." Yöllä heräät tiuhaan. Kurkistat pinnojen välistä ja näet minut. Samalla olet jo pystyssä ja parku raikaa. Miksi sinä kulta huudat? Ei äiti sinua jätä, haluaisi vain hetken levätä - edes yöllä.

Kuulostaako yhtään tutulta? Hyvät neuvot olisivat nyt arvokkaita.

Vatsataudissa luovuus kukkii

2010-01-23T15:07:00.014+02:00

Ollaan sairasteltu koko perhe ja jouduttu olemaan sisällä. Lasten kannalta sairastelu on ihanaa, kun saa kerrankin katsoa videoita rauhassa. Olemme katsoneet kaksikin elokuvaa päivässä. Se on paljon ja minulla on siitä huono omatunto, mutta tässä näyte siitä, miten olemme onnistuneet muun ajan täyttämään.

Esikoinen otti muovailuteoksistaan kuvan.

Maailman vahvin tyttökin onnistuttiin vangitsemaan...Oli muuten aika solmu selvittää.

Katsottiin Pikku Kakkosen sivuilta Täti Monika -musiikkivideo (Kuuntele-osio) ja sen innoittamana syntyi tämä.

Pääministeri tarvitsee vaimon?

2010-01-19T15:45:00.007+02:00

Elämme ruuhkavuosia - niin kuin myös Paula Lehtomäki. Hänen tilanteeseensa on helppo samastua. Hän olisi voinut saada paljon, mutta tässä elämäntilanteessa valitsi sen, että voi viettää enemmän aikaa lastensa kanssa.

Jos olisimme, minä ja Paula, tehneet lapset 10 vuotta aikaisemmin, niin lapset eivät olisi nyt niin pieniä. Ruuhkavuodet ovat tavallaan oma valinta. Valitsimme, että on mahdollisuus opiskella, opetella elämää ja parisuhdetta, aloittaa työelämässä ennen lasten hankkimista. Oliko se oikea päätös? Olisiko sittenkin pitänyt jotenkin tasoittaa tilannetta? Onko kuormitusta edes mahdollista jakaa vai ovatko ruuhkavuodet väistämätön ilmiö, jos haluaa sekä lapset että työn ja vielä harrastuksia ja muutakin mukavaa?

(Kaikki eivät tietenkään saa lapsia silloin kun haluavat, enkä tiedä Lehtomäenkään tilannetta, mutta tarkoitan sitä, kun voi valita.)

Kun Lehtomäeltä kysyttiin, miksi Jyrki Katainen selviää puoluejohtajan ja pääministeriehdokkaan tehtävistä, vaikka hänelläkin on kaksi pientä lasta, yksi vastauksista oli: "On siinä sekin, että Kataisella on vaimo ja minulla ei." On eri asema olla äiti tai isä - sekä töissä että vanhempana. Onko näin?

Tuunaustuokio

2010-01-18T09:32:00.000+02:00

Olen kuullut puhuttavan miehistä, jotka pitävät parempaa huolta autoistaan kuin vaimoistaan. Käyttävät enemmän aikaa auton kiillotteluun kuin vaimon silittelyyn. Fiilaavat ja höyläävät autotallissa ilta toisensa jälkeen.

Tämä (heikohko analogia, ehkä) tuli mieleeni viettäessäni aikaa – pitkää aikaa – vauvan hoitopöydän ääreellä. Voisin seistä siinä loputtomiin tuunaillen omaa pikkuistani.

Korvantaukset voi aina puhdistaa. Kolmoisleuka täytyy tietysti tarkistaa, jokainen väli hellästi erikseen. Kainaloihin voi kurkistaa. Napa on hyvä tsekata silloin tällöin. Hiuksia on syytä harjata ja karstaa öljytä. Silmät siistiä.

Ja vauvan hieronta, ah. Pää, olkapäät, kädet, vatsa, selkä ja ihanista ihanin, maailman pehmein pylly ja jalat hierotaan hellästi. Joka ikinen, pienen pieni suloinen varvas saa oman pusun. Sitten vain hymyillään ja pusutellaan niin pitkään, että vauva jo haluaa muualle. Vaippa ja vaatteet ylle ja vähän vielä naureskellaan ja päristellään sylissä peilin edessä...

Niin, se oma ihana aviomies... Pitäisikö sitäkin välillä pusutella ja silitellä? Nää, ehtiihän tuota...

Jokseenkin onnelliset

2010-01-15T15:36:00.005+02:00

Poistuin päiväkodin vanhempainkeskustelusta mietteliäänä. Esikoinen siirtyi isompien ryhmään syksyllä ja sopeutuminen on vielä kesken. Lapsi kiukuttelee aamuisin kotona eikä haluaisi lähteä. Päiväunilla pissi lirahtaa housuun, vaikka poika on ollut päiväkuiva jo pitkään. Vuodenvaihteessa kaksi hyvää tarhakaveria vaihtoi uuteen yksityiseen päiväkotiin paremman hoidon toivossa. Onneksi yksi erityisen hyvä ystävä jäi ryhmään. Kuitenkin lapsi tuntuu viihtyvän ja hoitajat sanovat hänen olevan kiltti ja hyväntuulinen. Kotiin haettaessa pihalla odottaa iloinen poikanen, jonka mielestä äiti tulee aina liian aikaisin.

Mitä me vanhemmat oikein toivomme lapsien elämältä? Sitä kai että he olisivat edes jokseenkin onnellisia, saisivat ystäviä ja kohtaisivat pettymyksiä sopivasti, vaan ei liikaa. Juuri nyt ajattelen näin. Huomenna ehkä jo toisin. Mitä te muut?

Häpeä ei jätä rauhaan

2010-01-11T11:44:00.005+02:00

Joulunpyhinä yle esitti keskustelusarjan Kymmenen uutta käskyä, jossa joukko suomalaisia kokoontui keskustelemaan arvoista. Samalla oli tarkoitus laittaa käskyt uusiksi.

Ensimmäisessä jaksossa käsiteltiin häpeää. Yksi puhujista määritteli, että "ihminen on hävennyt on paratiisista, Aatamista ja Eevasta asti. Kannamme häpeää niin pitkälle kuin ihmiskuntaa on olemassa." Näin minäkin uskon. Häpeä on meissä, eikä se ole kadonnut ihmisestä eikä yhteiskunnasta mihinkään. Ja äitien keskuudessa se ehkä näkyy enemmän kuin muissa yhteisöissä.

Lorelai kirjoitti aiemmin, että raja itsen ja lapsen välillä on olematon. Näin varmasti on. Vaikka lapsella on oma ruumis, sielu ja mieli, niin silti näin vanhemman näkökulmasta hän on osa minua, kasvatukseni tulos. Vauvahan kuvittelee monta kuukautta olevansa yhtä ja samaa äitinsä kanssa, ennenkuin havahtuu olevansa erillinen yksilö.
Lorelai sanoi hyvin, että pieni lapsi on kontrolloimaton osa vanhempaansa. Sitä kontrollia me kai yritämme kasvattamalla saada aikaiseksi. Norminmukaista käytöstä. Ja juuri kontrolloimattomuuden takia lapsen huono tai tilanteeseen sopimaton käytös hävettää. Itselleni häpeää tai harmin tunteita tuottavat eniten sellaiset hetket, joissa lapsi oikuttelee silloin kun itsekin olen jollain tapaa heikoilla ja toisten katseille altistuneena. Kotona muiden katseiden ulottumattomissa huonoa käytöstä -omaa tai lapsen- on helpompi sietää.

Sukuvika

2010-01-07T14:48:00.002+02:00

Käytiin Esikon kanssa hiihtämässä, vaikka pakkasta oli 18 astetta.

Sukuvika on, jos suksi ei luista; elämäni ladulla sen huomata sain. Rautaiset hermot ja ranteessa ruista toisilla on mutta minulla ei lain, lauloi Veikko Lavi.

Kun ei itsellä hermo kestä yrittämistä ja erehtymistä ladulla, niin eipä kestä lapsellakaan, kuinka ollakaan. Eikä ole meillä kummallakaan juuri ruistakaan ranteessa, sekin vähän auttaisi opettelussa.

Mutta onneksi on laulun lahja. Se helpottaa, kun laulaa kovaa vaikkei kovaa menisikään.

Unohduksia

2010-01-05T14:27:00.003+02:00

Olenko ainoa, joka on jättänyt ostokset kassalle ruokakauppaan? Kaupan ulkopuolella mietin, että joku tässä nyt meni väärin...

Ehkä syynä oli sikapiikki, jonka juuri olin saanut ennen kauppareissua. En tiedä sitten kannattiko ottaa, viime yönä oli melkein 39 kuumetta.

On hanget korkeat nietokset

2010-01-04T16:18:00.008+02:00

Pakkanen puree - ja kukkii.

Lumitöitä riittää joulureissusta palattuamme. Poika päätti putsata lintujen kodin edustan. "Kop kop - onko ketään kotona?"

Mieheksi ja naiseksi

2010-01-03T14:11:00.007+02:00

En olis ihan varma, että pyssynkuulat pesiytyvät asiaa tiedustelleiden Nokkiksen ja Loviisan telkkareiden eteen. Millainen treeniohjelma teillä on käytössä?

Täällä juuri päättyneellä kahden viikon leirillä tehtiin miehiä. Vimmaisesti kuin korvaamaan äidin ja mummin kanssa vietetty aika. Miehet puhuvat ja nauravat kovaa. Kertovat vitsejä (kovaa). Painivat. Potkivat ja läpsivät toisiaan. Urheilevat, kalastavat, pelaavat pokeria ja katsovat toimintaelokuvia. Selviytyvät kolmen vuorokauden telttaretkestä lähes katkeamattomassa vesisateessa yksillä sortseilla ja t-paidalla.

Mitä enemmän miehiä paikalla, sitä parempi miehisyyskoulutus. (Miehisyyteen kuuluu myös toisten miesten päihittäminen edellämainituissa.) Leiriin osallistuikin koko siipan tiivis kaveripiiri. Kaikilla on lapsia, mutta vain siipalla poikia.

Oon aika poikki alituisesta älämölöstä. Ja myös kohtalaisen ärsyyntynyt. Maskuliinisuudella pröystäily on niin junttia. Mielikuvissani suomalaismiehet lopettavat sen lukioikäisinä ja taantuvat vain runsaan alkoholinkäytön jälkeen. Olen yrittänyt keksiä selityksiä. Tää kun on muutenkin junttila, niin miksei tässä asiassa. Ja siipan sukupolvi osallistui sotaan.

Ja sit ärsyttää että ärsyttää. Ei ehkä pitäis, sillä tän kaveriporukan mielestä naiset on siistejä tyyppejä ja tervetulleita älämölöimään, jos huvittaa. Eikä naisten ja miesten töitäkään ole.

Mutta silti.

Uneton yö

2010-01-03T01:10:00.004+02:00

Unettoman levottoman rauhan hetki: Parasta aikaa sai nauramaan ja itkemään. Mahtava Tiina Lymi on epäonnistuja-onnistuja-äiti.

Joulunpyhien puuhia

2010-01-02T22:18:00.024+02:00

Välillä menee ihan pipariks! (Kännykkäotoksia)

Sain jotain onnistumaankin. Tässä Miyazakin elokuvista tuttu Totoro ja alla Mario-peleistä tutut sienet, eli Mario mushroomit.

Vuorenvalloitusta voi taas tänä talvena leikkiä. Minun näkökulmani asiaan on, että on ihanaa, että he väsyttävät itsensä ylöskiipeämisessä. Kotona on siten paaljon rauhallisempaa.

Tuhkimo

2010-01-02T19:58:00.007+02:00

Innostuin selailemaan vanhaa tenttikirjaa, Bruno Bettelheimin Satujen lumousta, jossa psykoanalyytikko Bettelheim tulkitsee vanhoja satuja.

Olen tähän asti piilotellut Tuhkimoa, koska on niin ällöä, että jokainen nainen koko valtakunnassa haluaa prinssin, vaikka ei edes tunne häntä henkilökohtaisesti, ja prinssi pitää valitsemisbileet, joissa sitten löytääkin haluamansa ja saa kaikkein kauneimman ja kilteimmän tytön.

Bettelheimin mielestä Tuhkimo kertoo sisaruskateudesta. Kuulemma jokainen lapsi kuvittelee joskus tai ainakin tiedostamattomalla tasolla, että vanhemmat sorsivat juuri häntä ja suosivat muita sisaruksia. Jokainen on perheen tuhkimo, joka joutuu tekemään enemmän kuin muut eikä saa arvostusta, vaikka oikeasti on paljon parempi kuin muut. (Jokainen aikuinenkin takuulla on kokenut tämän joskus.)

Bettelheim analysoi joka ainoan sadun yksityiskohdan, joten en ryhdy sitä tässä referoimaan. Sen verran kuitenkin vielä, että itselleni oli ahaa-elämys, että Tuhkimo on kirjoitettu muistiin jo 800-luvulla Kiinassa, minkä huomaa mm. siitä, että Tuhkimolla on niin pieni jalka, ettei kenellekään toiselle koko valtakunnassa mahdu hänen lasikenkänsä. Euroopassakin on pitkään arvostettu siroja naisia mutta kiinalaiset veivät jalkojen typistämisen äärimmäisyyksiin.

Suosittelen Satujen lumousta, vaikka ei psykoanalyysiin niin uskoisikaan. Ainakin se kohottaa iltasadut kiinnostavammalle tasolle.

Paukkeen jälkeinen hiljaisuus

2009-12-31T16:38:00.003+02:00

Uutena vuotena paukkuminen alkaa usein ennen virallista rakettien ampumislupaa. Tänään, vuoden viimeisenä päivänä eräs pahoinvoiva ihminen ampui viiden ihmisen lisäksi itsensä. ”Luulin laukauksia ilotulitteiksi”, kertoi silminnäkijä YLEn sivuilla. Todella surullista. Sosiaalisen median näyttämöt Facebook ja Twitter ovat täynnä hämmentyneiden, surullisten ja vihaisten ihmisten kommentteja suomalaisten väkivaltaisuudesta, aseiden määrästä ja mielenterveyshoidon varojen vähyydestä. Espoon kaupunki perui illan juhlallisuudet.

Tekijä on helppo tuomita, mutta paljon hedellisempää on keskittyä pohtimaan, miten me kasvattajat ja kanssaeläjät voisimme pitää toisistamme ja itsestämme parempaa huolta.

On aika tehdä taas uudenvuoden lupauksia. Minä muokkaan illan aikana itselleni sopivan. Mieti sinäkin jotain, josta olisi iloa itsesi lisäksi sinua ympäröiville ihmisillesi.

Parempaa uutta vuotta meille kaikille!

Iloisen jälleennäkemisen näyttämö

2009-12-25T09:24:00.006+02:00

Ei joulusiivousta. Meillä käy maanantaisin siivooja, mutta tällä kerralla hän ehti vain silittää. En edes harkinnut alkavani siivota itse. Vuoden kuumin aika, ulkona reilut 30 astetta ja sisällä ehkä 40. Jo paikallaan istuminen on hikistä hommaa. Eikä sitä paitsi tunnu joululta, vaikka kaupat on lastattu joulukrääsällä ihan samalla lailla kuin muualla maailmassa.

Siivoaminen ei käynyt mielessä ennen kaikkea siksi, että talomme toimii tammikuun alkuun saakka iloisen jälleennäkemisen näyttämönä. Lattioilla on hiekkaa, kirkasvärisiä pyssynkuulia, kosteita kylpypyyhkeitä ja likaisia sukkia. Pöydillä on jotain ihme keppejä, joita ymmärtääkseni tarvitaan kriketissä. Ja limsapuolloja. Ja tyhjiä ja täysiä naksupusseja. Ja PlayStation-pelien kansia. Toiminnan hermokeskus on pyhän television alttarin äärelle raahattu ikuisesti sijaamaton kahden nukuttava patjavuode. (Alan ymmärtää miksi lapsiperheet eivät välttämättä suosi open plan -arkkitehtuuria kodeissaan.)

Poikaystäväni (kihlattuni - kiitos toisilla foorumeilla saaduista onnitteluista) 11- ja 14-vuotiaat pojat asuvat niin kaukana, että hän näkee heitä vain muutaman kerran vuodessa. On huimaa nähdä rakastettu tosi onnellisena ja tarkkailla häntä isän roolissa - vaikkakin arjelle vieraassa hemmottelutilanteessa. Tämä on eka kerta, kun teen sitä pidempään kuin pari päivää, eikä ainakaan vielä tee mieli ruveta muistuttamaan hammaspesun, äänenvoimakkuuden, riittävän unensaannin ja likapyykin toivottavan sijoituspaikan kaltaisista asioista.

Jouluaattona tosin vaadin, että keittiön tasot ja ruokailupöytä on vapautettava niille kuulumattomista esineistä ja pyyhittävä. Olimme menossa kylään illalliselle ja halusin että kotiin palatessa tuntuisi edes vähän joululta. Isä-poikatrio auttoi, mutta piti tehtävän mielekkyyttä selvästi kyseenalaisena. Eteläisen Afrikan joulu ei, edes muilla kuin iloisen jälleennäkemisen näyttämöillä, ole kodin puunaamisen, erikoisten jouluruokien, rauhan ja ydinperheen juhlaa, vaan sukulaisten ja ystävien kovaäänistä tapaamista, grillijuhlia, urheilua ja paikasta toiseen kaahottamista.

Tänä aamuna isä ilmoitti ylpeänä käskeneensä poikia siivoamaan olo/ruokailuhuone/keittiön. Yritin selittää, ettei Suomessakaan koko joulua siivota. Joulupäivinä kuuluu olla vaan ja antaa likapyykin kasaantua lattioille.

Terveisiä komerosta

2009-12-23T12:22:00.006+02:00

Olen monena vuonna lueskellut Mysi Lahtisen Joulu - sen historia, askareet ja herkut -kirjaa. Se on täynnä jouluperinteitä, reseptejä ja hyvää tarkoittavia vinkkejä. Vuosi toisensa jälkeen yksi Mysin neuvoista saa hymyn huulille. Se koskee saunan siivoamista.

"Lauteiden alla on turha istua kyyryssä putsaamassa lautojen väliä hammasharjalla. Yhtä hyvin sen voi tehdä yläpuolelta ja tiskiharjalla. Välien hinkkaus on tärkeää siksi, että kerran vuodessä välitkin pitää putsata. "

Hei haloo, mitä väliä! Mutta onneksi meillä ei ole saunaa. Voisi pian käydä niin, että löytäisin itseni näin aatonaattona tiskiharja kädestä saunan lauteilta. Lapsuudenkodissani jouluun kuului perinteisesti suursiivous isolla ässällä. Tavat tuppaavat periytymään ja omakaan joulu ei mukamas tule, jolleivat paikat ole puts plank. Siksipä lehdestä bongattu oheinen Marttojen viisaus saatelkoon armeliaampaan joulun viettoon.

Hyvää joulun aikaa kaikille keskenkasvuisille!

Hiljainen hetki

2009-12-21T15:12:00.003+02:00

Jouluna käydään haudoilla. Niin minäkin, pitkästä aikaa. Lumi tuiskuaa ja peittää alleen mustan maan. Työnnän kuopusta kinosten keskellä pitkää polkua pitkin. On hiirenhiljaista. Vain lumi narskuu kenkien ja rattaiden alla. Kuopuskaan ei sano mitään, ihmettelee vain. Siellä täällä tuikkii varovainen kynttilän liekki. Tämä paikka on minulle tärkeä. Istahdan penkille, joka on minulle tuttu. Tässä olen istunut ennenkin ja ollut rikki. Sytytän kaksi pientä kynttilää. Suukkoja kultapienet. Äiti tässä vaan.

Huono omatunto ja armollisuus

2009-12-19T10:51:00.002+02:00

Sista kirjoitti niin tukevan ekolistan, että menin sanattomaksi. Onneksi tunnepuoli sentään reagoi: tuli huono omatunto. Huono omatunto tulee luokseni usein käymään.

Inhoan sanontaa, jonka mukaan aina voi tehdä paremmin. Eikä voi. Sitähän tulee hulluksi, jos kaiken tehneenä kuulee sisältään kuiskeen, että tämänkin olisi voinut tehdä vielä paremmin. Minun sisältäni sellainen kuiske kuuluu usein ja se on osasyynä, miksi minun on niin vaikea esimerkiksi levätä kotona. Kun on päivän aikana antanut töissä itsestään paljon, tulee varsin huono omatunto, jos ei anna kotona vähintään yhtä paljon. Onhan oma perhe sentään maailman tärkein. Yhtälö vain on jokseenkin mahdoton.

Töissä kaiken antanut vanhempi tarvitsee palautumista. Missäs se palautuminen sitten hoidetaan, jos kotonakin pitää pinnistellä parhaimpaansa? Pari kertaa vuodessa firman juhlissa? Ehkä ei.

Itselleen pitäisi olla armollinen. Jos ei ole itselleen armollinen, ei voi olla myöskään muille. Näinkö se menee? Minusta on paljon helpompi olla muille armollinen ja antaa muille anteeksi. Opettelen kovasti armollisuutta arvioidessani omaa suoriutumistani elämästä, vanhemmuudesta, töistä.

Yritän pitää suhteellisuudentajun myös luonnon ja elämän suojelussa. Siinäkin tekisi mieli olla ehdoton, mutta toistaiseksi olen hyväksynyt jokapäiväiset pienet teot omaksi tavakseni osallistua ympäristötalkoisiin - ja vähän isompi pinnistykseni on, etten osta autoa.

Onko elämäsi ekologista? Tee lista, sanoo Sista.

2009-12-16T14:01:00.004+02:00

Seuraavassa elämäni pieniä ja suuria ekotekoja. Ei missään merkittävyys- tai tärkeysjärjestyksessä, vaan mieleentulojärjestyksessä.

1. Ensiksi kierrätys. Onko se enää ekoteko, vai selvää kauraa joka taloudessa? Anyway, paperit, keräyskartongit, metallit, lasit, biojätteet, ongelmajätteet, vaatteet ja kengät löytävät oikean laarinsa.
2. Säästän leipäpussit ja kauppakassit koirankakkapusseiksi tai roskapusseiksi.
3. Käytän pestävää bambu-tiskirättiä.
4. Minulla on ollut sama tiskiainepullo noin kymmenen vuotta, eli käyn täyttämässä tiskiaine-, vessanpesuaine- ja yleispesuainepullot Ruohonjuuressa.
5. Käytän pesupalloja (EcoBalls) pyykinpesussa. Ovat myrkyttömiä ja ekologisia. Pesevät paremmin kuin pesupähkinät. Tahranpoistoaineena sappisaippua.
6. Ostan lähes aina luomua, jos mahdollista.
7. En "koskaan" osta mitään ihme Actimel-muoviroskia tai kahden desin jugurtteja kotiini. Meillä syödään puuroa, se pitää mahan kunnossa.
8. Jos ostan (jokainen ostos pitää kyseenalaistaa), yritän ostaa kierrätettyä, kierrätettävää, kestävää, korjattavaa, käytännöllistä, vähän pakattua, lähellä tuotettua. Niinpä niin. Nytkin joululahjapaketeissa on jos jonkinmoista muovikrääsää...
9. 95% omista ja lasteni vaatteista on jonkun vanhoja. Viime äitiyslomalla en ostanut ainuttakaan äitiysvaatetta.
10. Kosmetiikan ostan pääosin Bodyshopista. Meikkaan tosi vähän.
11. En halua koristaa itseäni kullalla ja hopealla. Korvissa on silti aikoinaan ylioppilaslahjaksi saadut korvikset ja nimettömässä isoäidin koruista sulatetusta kullasta ja äidin parittoman korviksen timanteista tehdyt sormukset. En halua enää koskaan muuta jalometallia ostaa.
12. Käytän lapsillani kestovaippoja. Tai osakestoilen, niin kuin pruukataan sanoa, eli öisin käytössä on roskavaippa.
13. Käytän kuukuppia ja pestäviä pikkuhousunsuojia.
14. Käytän pestäviä liivinsuojia (nyt siis imettäessä...)
15. Töpseleistä tulee ekosähköä.
16. Vältän lentämistä. Suomessa en halua lentää ollenkaan. Olen kuitenkin matkustellut noin 30 maassa, joten tästä on lipsuttu välillä. Vaikka purjehdusta harrastankin, Atlantin yli on aika pitkä matka.
17. Liikun julkisilla, pyörällä, jalan aina kun mahdollista. Ostimme auton vasta pari kuukautta sitten. Kaksilapsinen perhe kuulemma tarvitsee auton. Autoa käytämme lähinnä mummila- ja mökkireissuilla.
18. "Sulla kello, mulla aika." Arvostan aikaa perheen ja ystävien parissa kotona, mummilassa, mökilla tms. enemmän kuin kahden viikon vuosittaista laatulomareissua Malediiveille.
19. Nuorempana yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli suuremmassa osassa elämässäni. Nykyisin aktiivisuus on lähinnä sitä, että äänestän Vihreitä.
20. Sitten joskus, kun palaan työelämään, aion pelastaa maailman.

Parhaani yritän, katsotaan mihin se riittää. Riittääkö mihinkään?

Aamutuimaan

2009-12-15T11:54:00.005+02:00

Joinakin aamuina ei vaan suju. Kaikki sukat ovat parittomia ja vaatekaapista löytyy likaisia vaatteita. Lapselle ei kelpaa mikään aamiaiseksi. Kahvi on kuumaa ja polttaa suun.

Meno kiihtyy, kun konttaamaan oppinut pieni tipahtaa unisena vanhempien sängystä.

Lopulta isompi lapsi seisoo eteisessä hampaat pestyinä, hoitokassi pakattuna ja ulkovaatteet päällä. Silloin mies vasta luikahtaa suihkusta ulos. Tulee kiire. Niin hoppu, että isä ja lapsi ottavat lopulta taksin ehtiäkseen hoitoon ja töihin.

Kiireisimpien lähdettyä istun hiljaa lattialla pienen kanssa. Ihmettelemme hiljaisuutta. Koti on jälleen meidän.

Pyrähdyksiä pesästä

2009-12-13T16:31:00.009+02:00

On aika rakentaa pesää ja pitää siitä huolta. Mutta tulee myös aika, jolloin on välillä hyvä jättää tuo pesä hetkeksi ja lennähtää tuulettumaan. Minä sain tuohon tilaisuuden toissapäivänä, kun lapseni ihanat kummit ehdottivat hoitoapua. Niinpä vietin mieheni kanssa ensimmäisen yön erossa 8-kuisesta neidistä. Yö oli myös yli vuoteen ensimmäinen ilman ”hälytysvalmiutta”. Vaikka lapseni yleensä nukkuvat varsin levollisesti, huomaan, että irtiotto – oma aika – tuli tarpeeseen. Jatkuva vastuu vie voimia. Nautin huolettomuudesta, rakkaani seurasta ja nukuin hyvin – en heräämättä, mutta hyvin. Ja olen virkistynyt. Kiitos rakkaat ystävät.

Omaa aikaa on erilaisia. On omaa aikaa hälytysvalmiudessa, omaa aikaa pikku pyrähdyksinä ilman lapsia kodin ulkopuolelle ja omaa aikaa irti hoitovastuusta vähän pidemmäksikin aikaa. Jälkimmäinen lienee melko harvinaista herkkua monelle pienen lapsen äidille.

Meillä lapset nukahtavat yleensä puoli yhdeksään mennessä. Sen jälkeen alkaa arvokas oma aika. Silloin istahdan sohvalle ja teen jotain, mitä ei lasten läsnä ollessa pysty. Haaveissa olisi lukea hyvä kirja, mutta kiinnostavuudestaan huolimatta, se on minulle toistaiseksi kuin unilääkettä. Silmät painuvat väkisin kiinni. On mukava pistää aivot narikkaan ja vaikka katsoa televisiota; syksyn myötä alkoi sentään Greyn anatomia ja Täydelliset naiset. Olisi varmaan fiksua mennä nukkumaan ajoissa, mutta harvoin sitä malttaa. Omaa aikaa on myös lasten päiväuniaika, mutta silloin sylissä on ehkä liiankin usein pyykkikasa ennemmin kuin jokin mieltä piristävä.

Entä ne pyrähdykset? Kuinka moni äiti tunnustaa, että yksin ruokakaupassa käyminen on nykyisin kuin pieni loma? Hyllyjen välissä voisi haahuilla vaikka toisenkin vartin. Huomaan, että olen alkanut kaipaamaan elämääni ikiomia menoja. Viime viikolla palasin pilates-tunneille ja ilmoittauduin sekä shindo- että valokuvauskurssille. Shindo-venyttely on uusi innostukseni. Olen miettinyt ja tiedänkin, miksi se minua kiehtoo fyysisen hyvänolon lisäksi. Shindossa ei ole kiire minnekään ja saan keskittyä vain itseeni. Se on melkeinpä vastakohta muulle elämälleni tällä hetkellä.

Oman ajan ottamisessa on myös se ihana puoli, että paluu hoivaamaan omaa pesää pienokaisineen tuntuu niin hyvältä.

Häpeästä

2009-12-11T10:41:00.008+02:00

Aiemmassa Hellä Jyrä -postauksessa puhuttiin erilaisista kasvattajista. Kerroin anekdoottina yhden uhmakohtauksen draaman kaaren.

Oma aikuisen kokema häpeä jäi tuon jälkeen mietityttämään. Häpeä lapsen käytöksestä tai omasta maltin menetyksestä tai mistä vaan. Häpeään liittyy yleensä altistuminen muiden arvostelulle. Vaikka voihan sitä tuntea häpeää oman itsensäkin edessä.

Häpeästä kirjoitti myös HS marraskuussa. Taidanpa mennä katsomaan tuota tanssiesitystä Häpeä - Shame, josta kerrotaan verkkoliitettä tarkemmin lehden kulttuurisivulla. Jospa jotain häpeän syvimmästä olemuksesta selviäisi katsomiskokemuksen aikana.

Lasten suusta I

2009-12-07T13:15:00.001+02:00

Muistatteko vielä, että kun kaksi keinua heiluu samaa tahtia rinnakkain, niin silloin ollaan naimisissa?
Annoin lapsille vauhtia ja sanoin, että nyt te ootte naimisissa.
Pikku mietti hetken ja sanoi sitten: "Me ollaan naimisissa! Musta tuntuu ihan kuin me oltais vaan keinussa."
Maailma on ihmeellinen, kun ei tajua mistään mitään.

Hellä jyrä

2009-11-19T10:55:00.008+02:00

Sellaiset kasvattajat ovat ärsyttäviä, jotka tietävät, miten pitää kasvattaa ja seuraavat periaatteitaan johdonmukaisesti. Se on niin ärsyttävää, kun joku tietää, mitä tehdä, kun itse on ihan pihalla.

Kun tapaan hellän, huolehtivaisen, suojelevan äidin tai isän, ajattelen, että tuo just on oikein. Lapsilta ei pidä vaatia liikaa. Lapsilta vaaditaankin nykyään ihan liikaa! Lasten pitää saada olla lapsia. Vain turvallisuuden tunne synnyttää oikeaa rohkeutta ja se oma-aloitteisuutta. Eikö olekin näin?

Kun tapaan äidin tai isän, joka antaa lapsen juoksennella vapaana, ei rajoita eikä komenna, ajattelen, että tuohan se just onkin oikein. Vapaus on parasta, mitä lapselle voi antaa. Hyvä itsetunto ja rohkeus syntyvät siitä, että saa itse yrittää ja onnistua - ja epäonnistuakin. Eikö niin?

Kun tapaan äidin tai isän, joka vaatii hyviä käytöstapoja ja pitää tiukkaa kuria, häpeän lepsuiluani. Kun oppii pienestä pitäen käyttäytymään kunnolla, pärjää isonakin missä tahansa seurassa. Sitä paitsi lapsi tarvitsee selkeitä rajoja ja tuntee olonsa turvalliseksi, kun on säännöt, joita noudattaa ja joita vastaan kapinoida. Näinhän se on?

Ja sitten kun tapaan äidin tai isän, joka nauraa lapsensa kanssa pissa-kakkajutuille, olen valtavan kateellinen siitä, että toiset osaavat arvostavat lastensa huumoria. Pissa-kakkajututhan ovat lastenkulttuuria, oikeastaan sen kovaa ydintä. Luovia ja henkisesti vapaita ihmisiä kasvaa vain, kun aikuiset osoittavat arvostavansa lasten omaehtoista luovuutta.

Voi kun olisin tuollainen. Ai millainen? No ihan sama, kunhan nyt jonkinlainen.

Kompastellen

2009-11-05T09:38:00.008+02:00

Toisen ihmisen rehellinen kohtaaminen riisuu omat pintakerrokset. Useimmiten se tuntuu lopulta hyvältä; huomata reaktionsa ja miettiä niiden syitä, katsoa itseään syvälle. Usein se myös ahdistaa. Kaikkiin niihin sisimpiin huoneisiini en halua tai edes uskalla kurkistaa. Kahden pienen lapseni kohtaaminen on pakottanut minut kohtaamaan itseni niin paljaana ja raadollisena, että olen todella ymmärtänyt lauseen ’ole armollinen itsellesi’ merkityksen. Ovet on temmattu auki. Kai minun äitiyteni onkin juuri sellaista; paljasta ja raadollista.

Äitiyden alkumetreillä koin välillä olevani fyysisesti ja henkisesti raastinraudalla ohueksi hinkattu. Ei ollut päällimmäisenä onnentunne pienen tuhisevan nyytin paijailusta. Podin syyllisyyttä kun pikkuinen ei sisälläni ollut riittävästi kasvanut, enkä onnistunut ravitsemaan häntä riittävästi ulkomaailmassakaan. Ja samalla koin pelkoa lapsen sairaudesta, kivusta, menettämisestä. Äidinrakkaus on raastavaa, vaikka sen vahvasti tuntee rakkaudeksi.

Äiti-lapsi suhde on ihmissuhteista kaunein, hyväksyvä, altruistinen. Itse hyvyys. Arjen keskellä näen äitiyteni joskus täysin päinvastaisena. Tässä suhteessa on kysymys ennen kaikkea vallasta. Mikä valta onkaan vastasyntyneen imettäjällä tai tahtoikäisen taisteluparilla, murrosikäisen epävarman sielun kriitikolla. Näin kai on tarkoituskin enkä sitä voi paeta. Mutta välillä mietin miten minulle on voitu antaa tämä valta. Vastuu toisen minuuden kasvusta. Minähän tässä keskeneräinen olen! Lohduttaudun ajatuksella, että kysymys on nimenomaan kasvusta, ei kasvatuksesta. Mutta samalla tiedän, miten suuri merkitys lapsuudella on; kannanhan sitä itsekin mukanani. Rationaalisuuteen pyrkivä mieleni ei ymmärrä miksi heikot ja raadolliset, väsymystään vollottavat, alinomaan vanhemmuuden kompastuskiviin kaatuvat ihmisparat ovat vastuussa niin herkästä ja tärkeästä kapistuksesta kun lapsen mieli. Ja erityisesti toisin päin, koska äitiys ja lapseni asuvat niin kiinni minussa: miksi lapsen elämän kannalta niin tärkeä suhde on usein niin raskas? Miksi äitiys tekee minulle kaiken tämän?

Ehkä juuri äidin epätäydellisyydellä on kasvavalle mielelle tärkeä merkitys. Edetään säröillä ja kompastellen, mutta rakastaen ja täynnä inhimillisyyttä. Sellainen kai on maailmakin, toivottavasti. Ja anteeksi antaminen – toiselle ja erityisesti itselleen – se lienee kaikkein tärkeintä.