Täällä Loviisan linnassa puhaltavat muutoksen tuulet. Kaavailtu työhönpaluu vuodenvaihteessa aikaistui syksyyn, kun vaihdoinkin yllättäen työpaikkaa. Seurasi tuttu tarina monille lapsiperheellisille: Kummankin vanhemman työssäkäynti muutti arkea ja koko perhe muokkautui uudenlaiseen moodiin. Löysät aamut vaihtuivat kiireisiin, kotona puuhastelu töissä ja hoitopaikoissa hommailuksi ja illat lyhyiksi ja kotitöiden täyttämiksi. Työssäkäynti toi tietynlaisen vapauden, pääsyn pois kodin ympyröistä ja mahdollisuuden löytää taas se työminä, joka lasten kanssa oli toisinaan pahasti kadoksissa. Samalla se konkretisoi ruuhkavuosien ristiriidan: Miten olla riittävän hyvä työntekijä ja riittävän hyvä äiti? Riittävän hyvästä puolisosta puhumattakaan.
Palasin töihin tehden ensimmäiset kuukaudet 3-päiväistä työviikkoa ja totesin, ettei tämän parempaa järjestelyä olekaan. Aikaa riittää sekä työlle että perheelle. Suurimpana kärsijänä on tilipussi, jossa ne kaksi puuttuvaa päivää tuntuvat. Silti jatkaisin tätä järjestelyä, jos se vaan olisi mahdollista. Nauttisin itse ja niin tekisivät lapsetkin. Onneksi lapset sopeutuvat kaikkeen ja hoitopaikka on mukava. Mutta hitsi vie, miten ne alle kaksivuotiaan kahdeksantuntiset hoitopäivät särkevät sydäntä. Iltaisin ja aamuisin tarvitaan syliä ja halia ja huudellaan äidin perään niin että huoneet raikuvat. Isovelikin kertoo omaa tarinaansa päiväkodin kyselyssä siihen, mitä äiti tekee kotona: `Vain töitä´.
Laitankin vetoomuksen eteenpäin sellaisen yhteiskunnan ja työyhteisöjen puolesta, jotka sallisivat työntekijälle enemmän vapauksia oman työaikansa määrittelyn suhteen. Haloo Helsinki ja muu maailma, sellaisia järjestelyjä tarvitaan!
Silti mietin toisinaan, että olisko vaan parasta purra hammasta, sopeutua ja jatkaa valittamatta eteenpäin? Kuulunko pullamössösukupolveen, joka ei kykene valittamatta käymään töissä ja hoitamaan perhettä? Vai olenko osa downshiftausta, hidastelu-elämäntapaa, joka valtaa alaa juuri meidän kolmi-nelikymppisten sukupolven keskuudessa?
Mitä se sitten ikinä onkaan, niin minun työpäiviäni siivittää toive siitä, että joskus voin oikeasti tehdä lyhyttä työviikkoa tai viettää pitkiä lomia. Tai asua omakotitalossa maalla ja kuopsutella kasvimaata tai mitä ikinä haaveissa mieleen juolahtaakaan. Mitä te muut, mistä te haaveilette näin lokakuisena sadepäivänä, töissä tai kotona tai missä sitten lienettekin?
Onnittelut uudesta työstä Loviisa! Ja terveiset omakotitalon pihahommista. Haravointia riittää vielä tulevillekin viikonlopuille, onneksi kohta on kaikki omput sentään kerätty. Iso piha on ihana ja kamala. Sen hoitamisessa on urakkaa työn ja pienten lasten hoidon lisäksi. Toisaalta yksin haravan kanssa heiluessa saa tuulettaa aivoja ja näkee työn tuloksen heti.
VastaaPoistaMutta enemmän aiheeseen. Pohdintasi kuulosti kovin tutulta. Riittämättömyyden tunteen kanssa on vaan pakko oppia elämään. Minun pieneni ovat nyt hoidossa viitenä päivänä viikossa noin 8 tunnin päiviä. Olen päättänyt (tai parhaani mukaan yritän) olla kokematta huonoa omaatuntoa tästä. Onnekseni lapset viihtyvät alkuopettelun jälkeen hoidossa hienosti. Jokainen perhe päättäköön omalta osaltaan, mutta minä koen, että olen kokonaisempi minä, kun saan käydä töissä kodin ulkopuolelle, kokea siellä onnistumisen elämyksiä ja nähdä työpanokseni merkityksen. Kun puolestani olen kotona, pyrin olemaan täysin läsnä kussakin hetkessä. Tähän pystyn vain, koska minulla on elämää myös kodin ulkopuolella. En sano, että työn ja kodin yhdistäminen olisi helppoa, mutta äitien syyllistäminen työssäkäynnistä pitäisi kieltää lailla.
Entä mistä haaveilen? Kiireettömyydestä, siitä ettei to-do-lista olisi aina niin tolkuttoman pitkä. Ja siitä, että olisi aikaa tehdä kaikkia kivoja asioita, kuten viettää rauhassa aikaa myös ystävien kanssa ja vaikka urheillakin joskus.
Tässä ollaan nyt asian ytimessä! Hankalaa tasapainotteluahan tämä on ja joku osa kolmiosta jää aina vähemmälle huomiolle (puoliso, lapset, työ), kun panostaa toiseen.
VastaaPoistaMeillä on päädytty sellaiseen ratkaisuun, että molemmat vanhemmat tekevät lyhennettyä työaikaa. Se tuntuu kyllä rahapussissa, mutta pärjätty on melko hyvin, kun on vähennetty menoja. Mietin aina välillä, että sitähän voi vaikka muuttaa vuokralle, jos tuntuu siltä, että haluaa olla enemmän kotona ja lasten kanssa. Jotkut tekevät niin, mutta minä en ole kuitenkaan valmis tekemään sellaista ratkaisua tai tällä hetkellä tinkimään elintasosta nykyistä enempää.
Yksi ratkaisumme rahojen riittämiseen on ollut olla muuttamatta isompaan asuntoon. Voi olla, että kuitenkin jossain vaiheessa neliöt alkavat kiristää päätä, ja alamme tehdä täyttä työaikaa. Aika näyttää.
Ajattelen ihan samoin työstä kuin Audrey ja Loviisa, että työminä on tärkeä olla, ja se tekee jotenkin kokonaisemmaksi. Teoriassa voi olla enemmän voimavarojakin kotihommiin, kun voi välillä ajatella muuta kuin perhettä. Mutta, minun on kyllä tunnustettava, että tuo on kohdallani osittain vain teoriaa, koska työn paineet tekevät minut helposti lyhytpinnaiseksi ja väsyneeksi. Ja olen usein aivan poissaoleva kotona, joten se siitä laatuajasta. Tästä tulee varsinkin huono omatunto.