Herään ihanaisen vauvani viereltä. Maailman parhaassa maassa. Samalla mietin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Miksi toinen samanmoinen, aivan täydellinen, syyntakeeton, pieni elämän ihme, joka sattuu syntymään vaikka Darfurin pakolaisleirillä, saa aivan erilaiset elämän eväät? Toinen syntyy Kätilöopiston Haikaranpesässä, toinen paahtavassa kuumuudessa pahviseinäisessä kyhäelmässä. Miksi?
Mitä, jos lopettaisimme väittelyn siitä, onko Suomi oikeasti ansainnut tittelinsä. Mitä, jos sen sijaan tunnistaisimme valtavan vastuumme muusta maailmasta. Mielestäni meillä etuoikeutettuina, rikkaina ja hyvinvoivina ihmisinä on velvollisuutemme pyrkiä kohti maailmaa, jossa jokaisella syntyvällä lapsella olisi mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Sattui hän syntymään täällä tai tuolla.
Älkää ymmärtäkö väärin - minusta on loistavaa asua juuri Suomessa. Olen iloinen siitä, että taloutemme on dynaaminen ja mieheni ei ehkä tänäänkään menetä työpaikkaansa. Tai jalkaansa tienvarsimiinaan kotimatkallaan. Käännän tyytyväisenä kylkeä vauvani vieressä ja jään lepäämään kotiin hyvinvointiyhteiskunnan suomien tukien turvin. On lohdullista, että tyttäristäni voi tulla ihan mitä vain, ilman, että meidän pitää säästää jokainen ylimääräinen penni, anteeksi sentti, heidän tulevaan koulutukseensa.
Mutta minua ahdistaa ajatus, että hyvinvointini on joltain muulta pois. Että maailmamme perustuu riistoon ja epätasa-arvoon. En pysty olemaan täydellisen tyytyväinen elämääni ja iloinen toimivasta yhteiskunnastamme, kun alitajunnassa on tämä ristiriita. Systeemi niin sanotusti kusee.
Puhut jälleen kerran asiaa.
VastaaPoistaPakkohan se on myöntää, että on kaikin tavoin etuoikeutettu. Ja vaikka Suomi ei ole pahiksista pahimpia, meidänkin hyvinvointi on rakennettu pitkälti muiden kustannuksella.
Muuten, mitä kerrotte lapsille siitä, miten muualla maailmassa lapset voivat?
Minä heitän aina välillä ruokailussa sen "Afrikan lapsilla ei ole kuin kivi pään alla" -kommentin, kun pistää vihaksi lasten nirsoilu. On melko kamalaa, että oma lapsi ulvoo sitä, että ketsuppi koskee makkaraan, kun niiden pitäisi olla erillään. Hitto vieköön, kun ne eivät ymmärrä maailmasta mitään, ajattelen. Eikä niiden pidäkään. Olen lisäksi heitellyt jotain hataria lausahduksia köyhistä, jotka eivät voi valita aamu-, ja iltapalojaan jne.
VastaaPoistaElämä on niin ristiriitaista, kun toisaalta haluaisi antaa lapsillensa KAIKEN, ja kun niille antaa kaiken, niistä tulee kamalia nirsoilijoita, ja valittajia. Pahimmassa tapauksessa.
Minua itseä harmittaa vedellä lutraaminen. Kun käsiä pestään ja hana vain valuu, niin tyttö saa kyllä kuulla saarnoja pitkistä vedenhakumatkoista ja meidän etuoikeudestamme saada hanasta puhdasta vettä.
VastaaPoistaMiten sitä saisi lapsensa kunnioittamaan ruokaa, lämpöä, vettä, vaatteita, turvaa ja kaikkea muuta tätä, jota voimme lapsillemme tarjota, tekemättä sitä ahdistavasti tai syyttävästi?
Luulenpa, että vain esimerkillä, vain niin että itse toimii niin, että se kunnioitus näkyy. Asenteet opitaan, elämäntapa opitaan. Muutenkin olen sitä mieltä, että vain sen voi opettaa, jonka itse osaa. Valittevasti moni mainitsemanne asia on sellainen, että en itsekään niitä osaa.
VastaaPoistaJuuri näin! Vain omalla esimerkillä. Ja siksipä se on niin vaikeaa. Sitä niin usein sortuu hurskasteluun, jolla ei saa mitään hyvää aikaan, päinvastoin ehdottomassa maailmassa elävän lapsen pään entisestään sekaisin. Aivan turha Hesburgerissa päivitellä, että ohhoh, tuleepa tästä paljon roskaa...
VastaaPoista