Lapsellani on kännykkä

"Tää on iihaaana!", sanoi lapseni ensi kertaa saadessaan jotain uutta. Hän on kuulemma eniten odottanut soittoäänen ja taustakuvan valintaa. Yleensä hän ei pidä uusista asioista, ilmeisesti ne tulevat liian yllättäen.

Kännykkä on tietysti hieno (halvimpia Nokian malleja), mutta enemmän uskoisin, että kapula on osa siirtymisriittiä lapsesta koululaiseksi, ja siksi tärkeä.

Sydämeni oli pakahtua, kun ensimmäisenä koulupäivänä kaverukset vertailivat reppujen sisältöjä koulun pihalla. Nappasin valokuvan viidestä tytöstä piirissä kynät ja terottimet käsissä. Niitä seurasivat kännykkävertailu, joka käytiin hyvässä hengessä. Tuon ikäiset eivät vielä tiedä, onko joku mallin "hienompi" kuin toinen. Kaikki ovat mielettömän hienoja!

Lapsestani tulee nyt iso. Tätä olen odottanut, välillä melkein rukoillutkin. Lapsen kasvu on ihanaa ja samalla hirveän haikeaa. Pieni lapsi, pienet surut, iso lapsi, isot surut, sanotaan. En halua isoja suruja, mutta olen iloinen, että lapseni on jo noin upea koululainen. Ei vielä kovin itsenäinen, mutta matkalla kohti itsenäisyyttä. Toivon, että hän ei kiirehdi, eikä vaadi itseltään liikoja, vaan antaa itselleen aikaa. Aika kypsyttää meitä kaikkia, myös minua kohtaamaan tulevat, isojen haasteet.

Hyvää koulun alkua kaikille lasten vanhemmille!